Mazda on maanteiden kuningas

Työ menetti hetkessä hohtonsa, joten päätin irtisanoutua ihan periaatteen vuoksi. Lopun alkua sanoivat, joten irtisanouduin samalla kaikesta muustakin - ja ostin auton. Myrkyllisen näköinen Mazda irtosi sopivasti 600 audilla ja vaikuttaisi olevan vähintäänkin hintansa väärti. Hieman heikohko maalipinta ja toimimaton vittuilutorvi, mutta muutoin en keksi mitään valittamisen aihetta.

Tien päälle joudutaan kun joudetaan, siihen saakka on hyvä ottaa löysin rantein Penshurstin auringon alla. Tai jos siltä tuntuu, ahkeroida intialaisen ravintolan torakkafarmilla. Kuppaistakin kuppaisempi hostelli jäi taakse, irtaimisto ei niinkään. Mukaan tarttui hieman sitä sun tätä ja toki myös joulupukin kostyymi. Parin viikon kärsimys palkitsi kuitenkin retkuetta muutamalla ilmaisella yöllä; minähän en maksa kuin pyydettäessä.

Kymmenen vuoden nuorennusleikkauksen läpi käynyt, paikoitellen punoittava ja teräksisillä pohkeilla varustettu Pirkko jää joulun pyhiksi odottamaan Teuvon komentoa. Uusi vuosi Sydneyssä ei houkuta, sillä ilotulituksetkin ovat muuttuneet näillä seuduilla arkisiksi. Sillä välin on syytä keskittyä autoiluskeeman uudelleen rakentamiseen sekä monikulttuurisen joulumenun suunnitteluun. Tästä tulee hyvä joulu.

Hyvin havaittua: St. Maryn katedraalin kadonnut pyhyys, hemmetin typerät puistojumpat sekä pintaliidon kivinen pohja.

Arki alkaa maanantaina

Viikko alkoi hemmetin mukavasti, huomatessani lähes täyden shampoopullon valuneen kaikelle mukana olevalle elektroniikalle välttämättömän laturin päälle. Toki puhelimesta oli akku lopussa ja päivän ensisijaisena välttämättömyytenä oli päästä Internetin ihmeelliseen maailmaan metsästämään keinoja matkakustannusten minimoimiseksi. Kas, sattuihan tuohon sopivasti myös opinnäytetyöhöni liittyvän hankkeen palautus, joten päätin ratkaista tilanteen uskomalla parempaan huomiseen ja siirtymällä kaupungin kirjastolle hyödyntämään Officen antia. Niin kävi, ettei huominen toiveista huolimatta saapunut ajoissa. Saatuani hankkeen lähetysvalmiiksi, tietokone jumittui, minkä jälkeen nuivaksi muuttunut kirjastotäti heitti Pirkon ja ilmeisesti laittoman kovalevyn kirjastosta ulos.

Maanantaista selvittiin, kuten myös seuraavistakin kalenteripäivistä. Hostellin sekalainen seurakunta kiehtoi massasta huolimatta Pirkkoa niin suuresti, että uloskirjautuminen unohtui. Elephant Backpacker toimii kätevästi myös harmaan talouden tukemista ajatellen. Siinä missä www.gumtree.com epäonnistui, laittoivat toiset hyvän kiertämään. Ja niin, Pirkko saavutti vihdoin kahden korkeakoulututkinnon jälkeen uransa huipun, päätymällä jakamaan flyereitä Morrison&Sonsin piikkiin. Yllättävän hauskaa puuhaa, sillä työnkuvahan muodostuu puhtaasti liikunnasta ja hymyilemisestä. Siis miksipä ei, 10aud/h on ehdottomasti parempi kuin ei mitään. Tutuksi on tullut niin Pitt street, kuin myös pukumiehet- ja naiset, muut luuserit sekä kadun päädyn koditon mies ja sen koira.

Edellä käyvistä terveyden edistämistoimista huolimatta Sydney ei juuri sytytä. Ei Pirkkoa eikä Teuvoa. Työmatkapiknikit Hyde Parkissa & Royal Botanic Gardenissa ovat toki kivoja, mutta harvemmin haukon henkeäni. Edes Redfern ts. Sydneyn Pupari ei tehnyt oloani kotoisaksi. Pieni ja kallis keskustaelämä työntää todellista reissaajaa etäämmälle ja etäämmälle; let me just first get my shit together.

Ensipuraisu

Manly kärsii ehdottomasti ensimmäisen maailman ongelmista, mutta kuten Teuvokin on joskus todennut; etsivä löytää. Parin tunnin aamulenkki johdatti rantatien kautta luonnonpuistoon, missä erakoksikin luonnehdittu Pirkko sai hetken nauttia ylhäisestä yksinäisyydestään. Luonto sirkutti niin kivasti, että jazzit joutivat hetkeksi pauselle, ja hyvä niin, sillä jaloissa pyörineitä matelijoita oli huomattavasti helpompi väistellä, kun kaikki aistit olivat käytössä. Mikäli syömättömyys, juomattomuus ja yllättävä ilmaston lämpeneminen eivät olisi tehneet tepposia, olisi pikakävelijä Pirkko voinut eksyttää itsensä metsän siimekseen.

Vaikkakin todellisuus vahvisti huolestuneelle Pirkolle sen minkä googlekin oli jo kertonut, eivät diversiteetti ja obesiteetti riittäneet pitämään todellista reissaajaa aloillaan. Couchgsurfingin avustamana vaihtui niin Chris kuin miljöö, ja vuorossa olivat uudet seikkailut. Viikonloppu meni varsin kivassa takanojassa muun muassa tuulisurffauksen perusteisiin perehtyen, demoja nauhoitellen ja ratsastustallin juhlissa kuokkien.

Ensipuraisu kulttuuriin on ollut jokseenkin hämmentävä, ja on saanut Pirkon ihmettelemään, missä raja chillin rantakulttuurin ja konservatismin välillä kulkee. Perussuomalaisen on kaiken teeskentelyn keskellä vaikea pysyä kärryillä.

Lopuksi vielä terveiset Pirkolta, jonka matkavalmistelut tarkoittivat perinteisesti 30min pakkaussessiota ja tarvittavien matkustusdokumenttien hankintaa. Laiska ja vajaa palelee tuulessa ja panikoi iltapäivisin seuraavan yön majoitusta. Mutta jaa, ei ainakaan puutu jännitystä ja haasteita, joita näissä olosuhteissa luulisi muutoin olevan vähemmän. Tässä kohtaa se johti kuitenkin hetkeksi hostelliin, joka ei toisaalta 20e hinnalla taida tulla juurikaan sen kalliimmaksi, kuin mitä sohvan tarjoajien lahjominen avokätiseltä syö...

Lentomestari

Lentäminen on helppoa kun sen osaa. Uniaan säästellyt Pirkko putosi jo Helsinki- Vantaalla, mutta joutui pian keräämään itsensä, sillä erinäiset sätkyt viittasivat huolestuttavasti lennon ohi nukkumiseen. Seuraavat 28h sujuivat kuitenkin onnellisesti nukkuen ja syöden. Toki välilaskuilla otin taukoa ja keskityin hyvinvointini nimissä lenkkeilemiseen, venyttelemiseen sekä ehostautumiseen duty freen testereillä.

Cathay Pasificin taso oli ailahteleva, mutta vähintäänkin ensimmäisen linjan palvelualttius sekä penkkiratkaisut tekivät vaikutuksen. Kulinaristisesta elämyksestä en tosin puhuisi, edes lentokenttäsarjassa. Vaikkakin tarkoituksena oli käyttää viimeinen lento tutustumalla muutamaan tieteelliseen artikkeliin, saatoin taasen nukahtaa. Osoitan sormella lentomestarille taas kerran varattua penkkirivistöä.

Sydneyn lentokentän kohtaaminen oli pitkään ja tuskaiseen matkaan valmistautuneelle Pirkolle yllätys, seuraava keskustelu lentokenttävirkailijan kanssa ei niinkään:

"So do you have the address where you are staying at?"
"No."
"So do you have the name of the friend you are staying with?"
"Don't remember his last name."
"You can't be serious?!"
"Well, uhmm, I know where he works at..?"

Tästä, kilojouleista, vasemman puoleisesta liikenteestä sekä esihistoriallisista pistokkeista huolimatta, väittäisin silti, että tässäkin ensimmäisen maailman kolkassa on verrattain helppoa matkustaa. Hetki pieni, ja Pirkolla oli puhelimessaan datapaketilla varustettu liittymä, ja matka oli edennyt huolettomasti junalla sekä lautalla Manlyn rantamaisemiin. Tsuippaduippadui.

Highlightit: Finnairin ylihuolehtiva check in- neuvoja, Milanon lentokentän vetävät pöntöt, Milanon lumihuiput, Honkkareiden tarjoama laskeutuminen täydellisistä pilvilinnoista auringonnousulla varustettuun satujen merimaisemaan, At night I fly & oivallukset.

9.6.2012

Oulu oli entisensä, ja myös yllätysvisiitti Keski-Suomeen vallan mainio. Kintaus tarjosi soutuveneestä perinteistä suomalaista järvimaisemaa, ja koivu kannolta katsottuna taidetta parhaimmillaan. Rantasauna ja kylmä vesi rauhoittivat onnistuneesti varsin kovilla kierroksilla käyneen kartturin.

Saatan olla huono kuski, mutta selvästi hyvä kartturi. Ja silti uskallan väittää, että ajaminen on ihan mun juttu. Kameraa ei onneksi taaskaan ollut mukana, sillä kodakhetket eivät olisi mahtuneet muistikortille. Pirkon muistikapasiteetti on toivon mukaan tilavampi.

Isän kylmän sodan aikaisille kilpavarusteluille tai itsepuolustuskurssin opeille ei onneksi ollut käyttöä. Varsin yllättävä käänne kuitenkin, että Pirkko sattui jälleen kerran osumaan keskelle luonnonmullistuksia; ja toki selvisi pelkällä säikähdyksellä. Tällä kertaa säilyi myös Sirkesalon levy.

Ja sitten terkkuja kotiin – osioon: Fredolle terkut, että näin ainakin strutseja, korppikotkia ja kattohaikaroita. Rillulle tiedoksi, ettei ne muuallakaan osaa ryhmittyä tai käyttää vilkkua.

P.S. Garnulla on saatanan iso suku!

7.6.2012

Pitkästä aikaa levännyt mieli ja puhdas keho, olo on kuin ihmisellä. Tievalintakin oli onnistunut ja todisti, että Ruotsi näyttää Ruotsilta. Kävin myös nauttimassa varsin eksoottisen lounaan Oolannissa, ja Ruotsissa kun ollaan, niin toki eksyin myös Ikeaan. Oolanti oli kivempi.

Jos tie 51 Nörrköpingistä Örebrohon oli maaseudun näyttämöä, tarjosi tie 68 Gävleen makupaloja Skandinavian havumetsistä; hienoja molemmat. Jostain Fagerstan läheltä löytyi myös vesihiihtokeskus; en tiennyt, että sellaisiakin on. Tiet 302/272/83/50 Ockelbon kautta Söderhamniin tarjosivat täydellistä ajanvietettä kauniille kesäillalle. Ihana koti/matkailuauto/vapaa-ajan asunto, ihana Pohjola ja ihana elämä.

Koti merinäköalalla tarjosi jälleen hyvät unet ja nostatti valppaassa mielessä kysymysten tulvan. Ovatko kaikki ruotsalaiset karavaanareita tai merimiehiä? Mikä näissä liikenneympyröissä tosiaan on? Palvelevatko johdonmukaisesti sijoitetut nopeudenvalvontakamerat tarkoitustaan, ja missä helvetissä se öljyn mittaustikku on? Niin ja mikä hitto on ambussi?

Se oli myös matka Skellefteåån ja sen yli. E4 kyyditti mukavasti ja aikaakin nopeammin. Onneksi niin, sillä muutoin olisin jäänyt paitsi Sangiksen kylän militaristisesta tarjonnasta. Mutta kiva, että sillä tyyriillä sisäänpääsyllä pääsi myös näihin pienempiinkin laitteisiin.

Kokoonpano kiittää ja kuittaa, next destination: Suomi, Finland ja Oulun koti.

6.6.2012

Kaksi asiaa hämmensi tänä aamuna; jäätävä kylmyys ja ruuhka Rostockissa. Viehättävän oloinen kaupunki, ja olisin ehdottomasti pysähtynyt satamaan aamupalalle, jos kello ei olisi ollut 5.45 ja kylmyys vihlonut jäseniä. Kylmä kyyti jatkui myös Rostockin jälkeen; kätevä emäntä saattaa korjata kaikenlaista, muttei keskeltä katkennutta pakoputkea. Onneksi Michael Götz Kröpelinistä korjaa. Tuntia ja 50 euroa myöhemmin retkue oli jälleen taivaallisen tien päällä puhtain hampain, lyhyin kynsin ja kylläisin vatsoin. Pakoputki ja renkaat kestävät kuulema juuri ja juuri kotinurkille.

Hyvästä onnestaan, saksalaisista kuunnelmista, Brahmsista ja sen kavereista, sekä taivaallisesta tiestä inspiroitunut Pirkko intoutui hemmottelemaan itseään Wismarissa surkeimmalla 5e hiusten pesulla ikinä, parhaalla tanskalaisella viinerillä ikinä, Lidlin ruusuilla, sekä shoppailukierroksella halpahalliin. Jatkoilla ihastelin keskustaa, nieleskelin teetä sekä korvapuustia, ja harmittelin Tante Stylen aukioloaikoja. Hieno oli siis Wismarkin, tosin parkkipaikkaa oli yhtä vaikea löytää kuin saksalaista Berliinistä. Vaikuttava oli myös Lyybek, ainakin nopean kiertoajelun perusteella. Vielä on jatkettava, sillä merinäköala tuntuu olevan kiven takana.

Kuvittelin olleeni Tanskassa jo 100km ajan, mutta sitten olinkin oikeasti siellä. Nyt kysyisinkin kaksi kysymystä maan liikennesuunnittelijoilta; mitkä nää on nää tienviitat ja mikä tää on tää juttu näiden liikenneympyröiden kanssa?

Kaikkea en kuitenkaan kyseenalaista. Tuulisuudestaan huolimatta motari, jossa yhdistyvät kivat maisemat, sopivat nopeusrajoitukset ja tasainen tie, on ehdottomasti onnistunut ratkaisu. Ja lopulta: kaiken tämän rannikoiden hinkkaamisen jälkeen merinäköalaa oli tarjolla yllin kyllin ja parhailta paikoilta. Saksan ilmaisten huvitusten jälkeen on silti todettava, että aika kova hinta huvipuistosta.

Ja kas, E22 näyttäisi olevan erinomainen tapa aloittaa Ruotsin valloitus. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin; nyt loppui akku. Kuskilta.

5.6.2012

Itävalta oli myös tie/t Wienistä kohti Tsekkejä ja Brnoa, joilla saatiin jälleen tovin verran kosketusta keskieurooppalaiseen maalaisidylliin.

Tsekkien motarit oli Sloveniaan ja Itävaltaan verrattuna kuppaisempia, mutta esteettisempiä ja ennen kaikkea ilmaisia! Jos ei olisi kiire niin täälläkin olisi voinut koluta nurkkia, mutta ainut mikä jäi käteen oli Brnon vanha kaupunki, jonka nostalgisille kaduille olisin voinut jämähtää. Kätevä emäntä kiinnitti pudonneen pakoputken ja jatkoi matkaansa Saksaan, jonne päätyi aivan huomaamattaan.

Motaria on leppoisa painella, etenkin jo ehkä kertaalleen mainitun klassisen musiikin säestämänä. Garnu tosin toimii motarilla yhtä vikkelästi kuin Tuhkacorsa aikoinaan, ensi kerralla voisin tulla jollain mikä kiihtyy. Pian oltiin kuitenkin jo Berliinin porteilla. Kerrankin pääkaupungin parhaat palat olivat esikaupunkialueella, ja hienoja paloja olivatkin. Se mikä oli siellä taiteellista ja teki Berliinistä urbaanin isolla u:lla, muuttui ytimessä tekotaiteelliseksi hifistelyksi. Paljoa en tosin ehtinyt nähdä, mutta muutaman straßen kuitenkin.

Koska sakemannien motareita on tosiaan hinkattu jo menopelillä jos toisellakin, oli ehdottomasti aika siirtyä uusille apajille. Tielle sataviis, rannikolle siis. Ysikutosen kautta. Ja oi tuota loputonta kliimaksia! Silloin lakkasi olemasta kiire, jopa Teuvolla. Läpi aakeiden peltojen, ohi tuulimyllyjen, outojen mäntyjen ja tietä aitaavien puiden. Kera eksistentiaalisen pohdiskelun ja suomalaisen iskelmän. 

Kerrankin väsy tuli ennen pimeää, joten hieman ennen Rostockia nukkumatti kutsui ja lannan tuoksu tainnutti.

4.6.2012

Sehän tiedetään, miten käy kun tilanne on kuin suoraan siitä varoituksesta, jonka lähtiessäsi sait. Ryöstöä tuskallisena odottanut Pirkko kyhäili isänsä oppien mukaisesti takaoveen turvalukon hinausköydestä, mutta sekään ei riittänyt retkuetta tyynnyttämään. Hätävarjelun liioitteluna etupenkille nukkumaan, jotta hätähuuto voidaan tarvittaessa suorittaa äänimerkin avulla. Kaiken tämän ja Sun Tzun neuvojenkin jälkeen uni oli edelleen koiralta lainattua, sillä enhän tuntenut vihollista. Aamu valkeni kuitenkin osoittamaan, että raajat ja kuorma ovat edelleen tallella. Neljättä päivää paastoavan ja helvetin huonosti nukkuneen järki ei niinkään. Pilvetkin näyttivät synkiltä heti aamutuimaan, joten päätin jatkaa maisemamatkailua ratin takana.

Zadarin jälkeen vaihdettiin tielle nro 1, joka oli rantaviivan puuttumisesta ja korkeuserojen vähäisyydestä huolimatta siltikin jotenkin kivempi. Ehdoton kohokohta oli kuitenkin tie 6 Karlovacista Slovenian rajalle, ehkä yliruskettuneiden, epähygienisillä matkailuautoillaan liikkuvien sakemannikaravaanarien vähäisyyden vuoksi. Sloveniassa saatiin pitkästä aikaa uusi vingette, jota ostaessaan Teuvo huomasi säästäneensä Kroatiassa pitkän pennin; siellä sai kaiken huvin ilmaiseksi. Tästä eteenpäin ollaan vailla suuntaa, joten improvisaatiotaidot ovat koetuksella.

Slovenian kohokohtia olivat kaikki mikä oli moottoritien ulkopuolella. Motari oli toki vallan laadukas, mutta juuri siksi ajoin ulos siitä aarreaitasta liian nopeasti. Tie rajalta Novo Mestoon oli idyllinen, höystettynä maaseutumiljööllä, ajetun nurmikon tuoksulla ja paikallisradion klassisen musiikin valikoimalla. Ennen maanpakoa eksyin varsin onnekkaasti hetken mielijohteesta Celjen vanhaan kaupunkiin, johon olisin voinut jäädä ikuisesti.

Itävallassa alkoivat helpotukset kun vingetten hinta putosi, rajatarkastukset lopetettiin ensimmäistä kertaa sitten Romanian, ja Garnun Makedoniasta saakka kaipaama puhdistava kaatosadekin sattui reitille. Itävalta on sujuva motari, joka tarjosi ainakin yhden kliimaksin, ja pääkaupunki Wien viehättävä Margarete str., joka tarjosi teetä ja bagelin. Suunnitelmat menivät jälleen uusiksi kun Google maps rikkoi illuusion kilometreistä ja aikatauluista.

Hän hivuttautuu kohti Tsekkien rajaa ja pysähtyy sopivalle huoltoasemalle koisimaan.

3.6.2012

Kotini on mahtava, sillä toisinaan se tarjoaa takaikkunastaan merinäköalan. Pyykit tekeytymään ja suihkun metsästykseen. Noin 50m myöhemmin olin tyhjällä rannalla, jossa sattui kuin sattuikin olemaan suihkutolppa. 10km ennen Duprevnikia näyttäisi tarjoavan kaiken mitä kaipaan, joten taidanpa jäädä tähän hetkeksi palvomaan aurinkoa, kun siihen vihdoin on mahdollisuus.

Iltapäivällä oli aika siirtyä nauttimaan rantaviivasta ratin taakse. Tie 8 nuoli kivasti merta vaihtelevissa korkeuksissa ja kylissä. En valita, muttei silti mitään jakoja Montenegron rinnalla. Ensivaikutelma tosin petti onnellisesti, sillä tie oli pääsääntöisesti erittäin hyvässä kunnossa. Sekö lienee houkutellut kaikki nämä moottoripyöräturret, karavaanarit ja muut nelipyöräiset. Bosnia & Herzegovinassakin pyörähdettiin sen 10km ajan, onneksi poliisi tarkasti passin, koska muuten olisi jäänyt huomaamatta.

Yö reilu 20km Zadarista tien ja meren välissä pienellä metsäpläntillä. Toivotaan, että rekkakuskien tööttäilyt eivät tämän retkueen kohdalla osoittaudu kohtaloksi.

2.6.2012

Toinen käski käydä Kroatian rannikolla, joten meninpä sinnekin. Reitti kulki Kosovon ja Montenegron kautta, sillä Albaniassa on huhujen mukaan paskat tiet. Kosovo tuli kalliiksi kun green card ei kelvannut, joten jouduin pulittamaan vakuutuksesta synkät 30e. Tulipahan heitettyä aamulenkki maattia etsiskellessä. Samoilla rahoilla ja vauhdeilla kävin Pristinassa ihailemassa kauniita ihmisiä kera teekupposen. Tullimies lupasi, että koko maa on täynnä myös kaunista luontoa, mutta sitä näkyi vähemmän. Propsit kuitenkin vieraanvaraisuudesta!

Tie Montenegroon oli mutkainen ja vihreä kuin Ho Chi Minh highway konsanaan. Pirkko ja Teuvo olivat tyytyväisiä, mutta Garnu olisi ilmeisesti tyytynyt vähempäänkin. Sama meno jatkui myös rajan toisella puolella, mutta maisemien perusteella luulin olevani hetken vuoristoisessa Suomessa. Hetkellisen Skandinaviakatsauksen jälkeen olimme turvallisesti takaisin jossain Itä- ja Keski-Euroopan sulavassa välimaastossa. Jos ei jo Makedonian kohdalla siirrytty länsieurooppalaiseen idylliin, niin nyt viimeistään. Tie Podricaan oli todellinen vuoristotiebongarin paratiisi; siellä oli kaikkea mitä luonto parhaimmillaan tarjoaa. Kosovon tullimies ihmetteli miksi matkustan yksin, mutta tuulelta vastauksen sain: lahje ylhäällä, radiossa pretty woman, nämä maisemat ja ilman kompromisseja. Loppumatkassakaan ei ollut valittamista; oikealla puolella vuoristo ja vasemmalla meri. Päivän viimeisenä kohokohtana pikainen lauttamatka pimeyden verhotessa maisemien aarreaittaa.

Ja niin päästiin kuin päästiin päivän tavoitteeseen ja viimeisen tarvittavan rajan yli. Kroatialaiset tietyömiehet tuhrivat pilven hopeiset reunukset toviksi, mutta lopulta paastosta nälkiintynyt ja auringosta hiostunut Pirkko pääsi piiloutumaan pakun perukoille, kunnes auringon säteet löivät merenpintaan liian kirkkaina.

1.6.2012

Dovizhdane Bulgaria!

Joku käski käymään Makedoniassa Ohrid järvellä; minä kävin. Siinä joutessani päätin koluta tämän miniatyyrimaan tiet läpikotaisin, ja sehän kannatti. Reitti kulki Delcevon kautta Ohridiin ja sieltä Skopjeen. Maisemat olivat omiaan nostamaan niin Pirkon, Teuvon kuin Garnun vuorokauden kestäneeseen kliimaksiin.

Highlightit: tielle eksynyt kilpikonna, radiokanavien traditionaalinen kattaus, halpa diesel, tiemaksut, hyvät tiet, sekä turistiystävällisyys ts. englanninkielen taito & pätevät tienviitat. Tämähän se on varsin piskuinen minimaa!

29. - 31.5.2012

Sozopol – Kazanlak – Tazha – Sofia:

Piskuisen Tazhan maalaisidylli oli omiaan nukkumiselle ja kirjahyllyn loppuun koluamiselle. Kohokohtana aamukävely elämän ensimmäisen koirakaverin kanssa ruusujen & lehmien tuoksuisille kukkuloille. Kazanlak puolestaan tarjosi kirpputorien ja luontaistuotekauppojen aatelia sekä pikakatsauksen Traakialaiseen kulttuuriin.

Lopulta takaisin Sofiaan Balkanien saattamana, tästä taidettiin puhua peruskoulun maantiedon tunneilla.

P.S. Olen nähnyt enemmän kuvia kuolleista kuin elävistä.

26. - 28.5.2012

Silivri – Istanbul – Derekoy – Tsarevo - Sozopol:

Istanbulia luonnehtisin hektiseksi metropoliksi, joka pitää sisällään helvetisti moskeijoita, ainakin yhden potentiaalisen itsemurhapommittajan, pirusti pikkukatuja, ja melkein yhtä paljon turreja. Varsinainen hifistelijöiden mekka siis. Taloudellinen ratkaisuhan tämä ei ollut, sillä kustannuksia syntyi niin eurooppalaistyylisesti hinnoitellusta hostellimajoituksesta, parkkeeraamisesta sekä lapasesta lähteneestä shoppailusta. Aasian risteily tosin oli Karibian vastaavaa edukkaampi, mutta sisällöllisesti todennäköisesti köyhempi.

Highlightteina haitekit liikenne – esteet sekä aina yhtä rauhoittavat moskeijan kutsuhuudot. Ehkä se rauhoittaa tuo struktuuri, ajatus vastuun luovuttamisesta isommalle kollektiiville. Vaikka kaduilla näkyi pari sammunutta densoa, niin omiin kohdistuvista koulusurmista en silti kuullut. Fiksuhan ei tapa omiaan, paitsi naisia. Mitä kollektiivin intensiteetti riistää, korvautunee siis jollain perimmäisen tärkeällä, mikä meillä on nykyisellään hitusen hukassa.

Tilit tyhjänä lähdimme tankkaamaan maaseudun maisemia, suuntana jo tutuksi käynyt Bulgaria. Muutamaa virkailijan leimaa ja auton desinfiointia myöhemmin Derekoysta rajan yli. Tie kohti Tsarevoa ja rannikkoa oli ehkä huonokuntoisin ikinä, kokemuksen kruunasi toki hillitön kaatosade.

Yö meren rannalla Sozopolin pikkukylässä, edelleen ailahtelevat kelit mahdollistivat nukahtamisen kaatosateessa ja heräämisen helteeseen. Ihan viehko kylämiljöö meren rannalla, mutta hieman liikaa keinotekoista turistiresorttia mulle.

23. - 25.5.2012

Sofia - Gorno Pole – Ivaylovgrad – Edirne – Silivri:

Tuhansien luolien ja satojen järistysten maa tarjosi parhaita palojaan Gorno Polen maalaiskylässä. Täällä pärjäät hyvin, mikäli vedät topan röökiä & pari litraa rakiaa päivässä. Vaikka tunsinkin itseni tässä suhteessa syrjityksi, tekivät miljöö ja ilmapiiri silti oloni kotoisaksi. Mahtava kyläyhteisö, jossa jokainen voi hyödyntää omia vahvuuksiaan, eikä ovia tarvitse lukita yöksi. Melkein kuin dokumenttielokuvien Kanada.

Pari päivää downshiftauksella, vaikka kohokohtien perusteella luulisi olleen jopa hektistä. Highlightteina suolaiset, eli helvetin hyvät paikallisherkut, avara luontodokkari irl, sekä Kirilin veljesten kunniaksi pidetyt Vaajakosken kohinat. Kohinoiden landskape ja musiikkitarjonta olivat toki paremmat (ei siis sisältänyt popfolkia). Evääksi naapurin mummolta fetaa ja jogurttia, ja näin jatkui matka kohti Istanbulia.

Vihdoin päästiin myös Ivaylovgradin kautta Kreikkaan, missä viivyttiin juuri sen verran, että renkaiden kulutuspinta tuli testattua. Tulokset eivät olleet toivottavia. Kaikesta huolimatta jatkoimme matkaamme Turkkiin ja Edirnen provinssiin. Rajatarkastus oli sen verran perusteellinen, että green cardillekin tuli vihdoin käyttöä.

Silivrin pikkukaupunki tarjosi meluisan yöpaikan sekä mahdollisuuden käyttää ihmisten etupihoja saniteettitiloina. Tämähän kostautui, sillä 6h rajanylityksestä Garnu oli jo merkattu koiran kuolalla sekä kissan pissillä. Kaikista kommervenkeistä huolimatta on todettava, että kaunis maa se tämäkin.

22.5.2012

Olipahan vibraa herätyksessä klo.3 aamulla. Hieman absurdihko olo havaita, että kaikki 14 kerrosta alapuolellasi huojuvat suuntaan, jos toiseenkin. Pikainen pulssin tasaus sekä oksennuksen takaisin imaisu, ja rappujuoksut pihalle. Onneksi diplomaateille rakennetaan vain parasta, joten kaikki 18 kerrosta pysyivät lopulta pystyssä. Evakuointi Garnun turvin vanhan kommaripoliitikon olohuoneeseen; ensimmäinen kerros tuntui tilanteessa jokseenkin houkuttavammalta. Pikkulinnut lauloivat, että se oli kevyet 5,9 richteriä siinä kulman takana, ja lisää lienee luvassa. Paetkaamme siis ukkosmyrskyn turvin kohti maalaisidylliä!

18.5.2012

Zlatograd – Kreikan raja, raja Kreikan – Plovdiv – Sofia:

Zlatogradista päästiin kätevästi Kreikkaan, tai no; ainakin sinne rajalle. En tiedä kuka se oli, mutta joku kyydissä olleista imbesilleistä oli unohtanut passinsa Sofiaan. Ajokortti ei mennyt läpi, ja kun ei valheetkaan, niin lopulta oli käännyttävä takaisin. Tehdä ehdin paljon, mutta nähdä vähemmän. Kuulema niillä on siellä ainakin meri. Auringosta en olisi niin varma.

Paluumatkasta ryhmä alkoi olla jo aika hapoilla, mutta liftareilta saadun lisäbuustauksen voimin löytyi intoa tehdä vielä nopea stoppi Plovdiviin. Raunioiden ympärille rakennettu kaupunki sisälsi toki erittäin hienoja yksityiskohtia, mutta reklamoin silti liiallisesta modernismista sekä turistiorientaatiosta.

17.5.2012

Kovatchevitsa – Gotse Delchev – Buinovo Gorge – Trigrad Gorge – Trigrad – Smoljan– Zlatograd:

Samoja reittejä takaisin ja lounaaksi maukkaat ja edulliset lihapullapapukeitot Gotse Delchevissä. Edelleen hienoja teitä pitkin tutustumaan Trigradin ekoturismiin. Tästä olisi päässyt vaikka aasilla Kreikkaan, jos byrokratia ei nousisi esteeksi. Samalla tulivat tutuksi Ronjan kotimetsät - ja kalliot. Extrabonuksena roomalaisten ja kelttien historialliset monumentit sekä ihan oikeat mineraalivesilähteet. Luolat jäi tsekkaamatta, mutta kuulemma niitä riittää. Hieman enemmän kuin Suomessa.

Smoljan eli Bulgarian Imatra saavutettiin pimeällä, missä nautitun myöhäisen päivällisen jälkeiset olotilat, yhdistyneenä sankkaan sumuun, eivät kenties tehneet loppumatkan ajosta optimaalista turvallisuutta ajatellen. Matkustajat, mukaan lukien ulkoavaruudesta tullut tappajaklovni, saapuivat kuitenkin kaikkien yllätykseksi hengissä Zlatogradiin. Onneksi turvallisuus takapihan kikkelille varatulla parkkiksella oli paikallispoliisien hellässä huomassa taattu.

16.5.2012

Sofia - Rila Monastery – Melnik – Kovatchevitsa:

Näillä teillä on mukava ajella, kun toverit infoavat solidaarisesti kyttien läsnäolosta. Suomessahan tähän ei juuri ole tarvetta, koska kyttiä ei empiirisen, ei niin objektiivisen tutkimuksen perusteella ole. Kummastusta herättivät pizzaläheteiltä varastetut ajo-opetuslätkät autoissa ja ihailua kansallinen viljelyssuunnitelma. Ja jos tulee jano, niin aina voit pysähtyä lähteelle.

Matka taittui leppoisissa tunnelmissa historiallisen Rilan luostarin sekä Melnikin pikkukylän kautta. Hengellisyyttä huokunut ortodoksiluostari ja kylmä minttutee rauhoittivat niin kuskin kuin kyytiläiset. Palan painikkeeksi leipomosta tuoretta hiivaleipää ja rutosti fetajuustoa. Melnikin hiekkavuoret puolestaan olivat lähes yhtä vaikuttavat kuin matkalle jääneet Skotlannin nummet.

Yö huuruisessa pakussa Kovatchevitsan pikkukylässä, jonne päädyimme mutkikkaita mustalaisleirien reunustamia vuoristoteitä pitkin. Vuohet järjestivät paikoitellen hieman ruuhkaa, mutta lopulta saavutimme tuon vallan rauhallisen ja tunnelmallisen vuoristokylän.

14.5.2012

Sofia on kerrassaan kiehtova ja viehättävä. Kommunismin haavat ovat yhä levällään, se näkyy niin miljöössä kuin ihmisissä. Toisaalta kaupunki tarjoaa vahvasti myös 2000 – luvun urbaania ilmettä varsin elävällä sykkeellä. Paikallisoppaan avulla Pirkko on ehtinyt kartuttaa jos minkäkinlaista nippelitietoa, jota ei tule todennäköisesti koskaan tarvitsemaan. Kaikki siis puhtaasti hifistelyn nimissä.

Mikä teki vaikutuksen: turkkilaisten falafelikiskat dönereillä, kierrättäminen jalkakäytävällä, ein ja joon ristiriitaiset eleet, julkisen transportaation hinnoittelu, halvat ja hifit rillit, ortodoksiperinteet, katsaus makedonian historiaan, kasvien hyötykäyttö, torien antimet, etninen diversiteetti, moskeijan/ synagogan/ kirkon yhteiselo, halpa ja laadukas vintage, lähdeveden saatavuus, verosäästöt maalaamattomilla seinillä, paikallisten Sunny Beach – angsti, edelleen edukkaat ja hulppeat kattohuoneistot, perhepizzan koossa näkyvä ydinperheen määritelmä, sekä helvetin haitekki pysäköintisakkojärjestelmä.

11.5.2012

Miskolc – Sofia. Tuulilasin ja hampaiden lisäksi pesua kaipasivat jo kainalotkin, vaatteiden vaihtaminenkin alkoi hiljalleen olla ajankohtaista. Pirkko hoiti autoon varmuuden vuoksi kahdet vingettet, ettei vain tulisi virkavallan kanssa selkkauksia. Eipähän olisi tullut, vaikka olisivat jääneet kokonaan hankkimatta. Oli se kai silti sen arvoista, että etupihoilta päästiin vihdoin hetkellisesti kunnon nopeuksiin.

Romaniassa palattiin jälleen toviksi hengittelemään pölyjä tietyömiesten kanssa, mutta onneksi ne on leppoista porukkaa, niin kuin Baltian rekkiksetkin. Serbian rajan tuntumassa päästiin viimeistään paratiisin porteille ja lopulta tiekin alkoi vetämään. Vingettellekin tuli vihdoin käyttöä kun rajanylitykset hoidettiin vesitse. Romania oli ehdoton highlight ja ennakkoluulot saivat jälleen kerran kyytiä. Englantia solkattiin paremmin kuin missään, kuten myös viittomia. Tullin pistokokeetkin selvitettiin nopealla pysähdyksellä ja hienoisen huijausyrityksen jälkeen kolmikkomme oli vihdoin Bulgarian rajan tuntumassa.

Bulgarian vingetteä oli turha yrittää väistellä, mutta tylyjen lauttamiesten jälkeen tullissa asioiminen olikin sen arvoista. Ja hyvä niin, sillä kyttien pistokokeet odottivat lähempänä kuin arvasin. Vaikka lauttamatka olikin varsin kallis, oli reittivalinta silti esteettisesti katsoen helvetin hieno. Jos reittivalinnat olivatkin olleet koko matkan suhteellisen onnistuneita, sattui kartturille vielä loppumatkasta hienoinen ohari. Kun oikoreitti tuntuu epäilyttävän hyvältä vaihtoehdolta, ei sitä kannata valita. Väsyneesti ylikuumentunut Garnu joutui puskemaan viimeisen satasen jyrkällä nousulla varustettua vuoristotietä, mikä tuoksui moottorissa ja tuntui vaihteistossa, mutta onneksi lyhyellä huoltosopilla saatiin vielä tovi jatkoaikaa.

Niin saapui väsynyt joukko, Garnu ja kaikki kymmenen sivupersoonaani, lopulta Sofiaan. Hieman kaivattiin vielä taksikuskeilta viittomia, jotta oikea osoite löytyi tästä eläväisestä metropolista. Tähän on hyvä pysähtyä hetkeksi.

10.5.2012

Bilaystok – Miskolc; huh hellettä, tietyömaita ja maisemia. Aamu oli syytä aloittaa tuulilasin pesulla, hampaat hoituivat ajaessa. Viidessä sekunnissa 200km/h kiihtyvä ja ilmastoitu auto olisi ollut ihan jees, mutta pikkuvioista on turha valittaa; harvemmin se vaihtamalla paranee. Tietyömaissakin oli kai puolensa, sillä tällä ajosuunnitelmalla ei liikaa ehdi auringossa maleksia.

Puola oli ihan vitun pitkä, mutta olipahan aikaa pohtia tätä elämän menoa ja rakennella katkeruutta herättäviä mielikuvia sinne landelle ja niihin menneisiin sijoittuvasta elämisen riemusta.

Lopulta yli rajan ja nopea Slovakian ylitys. Saldolisäyksenä toinen harhaan ajo, joka teki yhtä vähän hallaa kuin Puolassa sattunut hetkellinen nukahtaminen tienviittojen seuraamisen osalta. Uuden nihkeä tie jäi näkemättä, mutta saletisti olisi siinä tapauksessa jäänyt kiemurteleva vuoristotiekin kokematta. Tosin niin luultavasti myös Garnun ylikuumenemisen aiheuttamat väliaikaiset vaihteisto-ongelmat.

Yhdellä kahvilla ja xylitolin yliannostuksella päästiin juuri ja juuri Unkarin rajan yli 24h päivystävän huoltoaseman pihaan unille. Taukoa huutaa niin auto kuin kuski.

P.S. Puolan vainajat ei oo eläessään saaneet niin paljon kukkia. Eikä Jeesus.

9.5.2012

Helsinki – Bialystok ja hyvin rullaa! Vanha, muttei nihkeä Volkkarini Garnu osoittautui viimeistään nyt uskolliseksi ystäväksi, ja Istanbul Oriental Ensemble erinomaiseksi tunnelman luojaksi. Tien päällä on helkkarin kiva olla, niin volkkarin kuin Teuvon, eikä Pirkkokaan motkota; ei edes ilman konvehteja.

Joku saattaisi sanoa, että aika landea ja ysäriä ja ne ketkä muistaa niin pitkälle saattaisivat puhua jopa kasarista (siitä uudesta innovaatiosta). Pandan tehtaanmyymälän hoodeilla kasvaneet puolestaan toteavat, että näillä on jotain mitä meillä ei. Tai oli joskus, muttei enää. Meillä siis. Aika monella etupihalla tuli kuokittua, mutta pääasia, että nopeudet olivat kotirauhaa turvaavia.

Kesä on jo tullut ja rypsiöljyt on omasta takaa, tulppaanejakaan ei tarvitse hakea muovitettuna siwasta. Mummoja on niin saakelisti ja kaikki on ajan henkeen trendikkäästi päästä varpaisiin vintageissa. Istuimet kannetaan täälläkin ihmisten ilmoille ja kulkeminen kylästä kylään tapahtuu kätevästi liftaamalla. Ainoa valitus kuskille, joka ei osannut painaa jarrua Latvian uimarantojen kohdalla.

Jossain kohtaa saattoi tulla pyöristettyä nopeuksia ylöspäin, mutta eihän 70km/h rajoitusta ole edes olemassa. Eckerö oli huomattavasti hitaampi kuin Garnu, mikä söi harmillisesti ajotunteja. Suurempiin taukoihin ei valitettavasti näillä aikatauluilla, rajoituksilla tai rekoilla ollut varaa, mutta onneksi parit take away kahvit, buffetista varastetut eväät sekä tusinan verran purukumia pitivät kätevästi koko komppanian tiellä. Teistä en kuitenkaan valita, enkä viitoista, mutta sen verran totean, että Liettuan vingette oli aika turha.

Puolan stoppi oli otettava viimeistään siinä vaiheessa kun pimeys oli jo synkkää ja takaraivossa alkoivat sykkiä äidin ja isän iskostamat fantasiat ryöstöistä, raiskauksista ja paloittelusurmista. Mieltä eivät rauhoittaneet edes sankoin joukoin päivystäneet poliisit, jotka väänsivät tikusta asiaa. Väärinkohtelusta tuohtunut Pirkko puhui kuitenkin niin sujuvasti englantia ja politiikkaa, ettei käsirautoja pyynnöistä huolimatta saatu, eikä niitä sakkojakaan. Rekkakuskien lorttolan pihaan oli kuitenkin kätevä parkkeerata ja Garnun etupenkillä hyvä nukkua; perätilaan en vielä uskaltanut.

Varoitus! Via Baltican varrella on keskimääräistä suurempi riski päätyä mustan aukon imuun. Niin mopoilla kuin autoilla.

26.2.2012

Miniatyyri-ihmisten maa ei ollut kiva ennen eikä jälkeen, mutta ystävät ovat käteviä säällä kuin säällä. Viikon värjöttelyn jälkeen nainen saatiin vihdoin punaisten siipien kannattelemana kotimatkalle. Levot Hanoin lentokentällä, joka maineestaan huolimatta onnistui tarjoamaan väsyneelle reissulaiselle ihan ok unet. Pimeämpää kuin Delhissä ja kätevämmät penkit kuin Kuala Lumpurissa (Kiinan rajojen läheisyydessä lattia ei ole vaihtoehto). Vain hyttyset ja kylmyys häiritsivät.

Kalpea Irina ei hymyile, mutta antaa Pirkolle kaiken mitä se tarvitsee; ryssätkin osaavat siis lentää. Kun kyydissä on aasialaisia (ei ne juuristaan pääse), on käsimatkatavaroissa 10l mummon tekemää chilisäilykettä, kiitoradalla soitellaan vielä kaverille ja vessaan jonotetaan kun lentoemotkin on jo vöissä. Koneellinen venepakolaisia ja aitoja ryssiä antaa komeasti kapteenille aplodit ensi kertaa sitten perunaverkkareiden vallankumouksen. Aplodit ovat ohi jo ennen kuin kapteeni alkaa jarruttaa ja samassa kaikki jo seisovatkin käsimatkatavarat sylissään. Ei kai siis ihme, että Irina on kalpea ja vakava.

Moskovassa on mukavaa, siellä on kaikkea mitä Pirkko kaipaa; lunta, graavilohibaageleita ja vedenkestävää ripsiväriä. Ja niin lopulta; paria metriä sekä minuuttia myöhemmin, riutunut ja ryysyinen reissulainen on vihdoin kotona.

13.2.2012

Yksi yö Vientiainessa, yksi Luang Prabangissa, yksi Don Khongissa, yksi Paksessa ja kolme bussissa; siinä oli Pirkon kevyt puraisu Laosista.

Ehdottomana kohokohtana viiden tunnin pyöräretki Don Khongissa; landea, Mekongia, tarakalla roikkuvia apinoita ja hiljaisuuden sinfonia. Hyvänä kakkosena Luang Prabangin yömarkkinoiden valikoimat sekä rymyäminen vesiputouksen lähteille viikon linkuttamisen jälkeen.

Vang Viengit ja Don Detit jätettiin suosiolla välistä; aina ei välttämättä löydy kukkuloita, joille valkoisia selluliittiperseitä voi paeta. Turisteja löytyi toki muualtakin, mutta ilmeisesti kaikki ei ole raiskattavissa. Sen voinen joka tapauksessa todeta, että tänne voisin tulla takaisin. Moottoripyörällä.

6.2.2012

Päivä 1: Kuala Lumpurin lentokentän lattia tarjosi tapansa mukaan mainiot unet, joten Pirkko oli Phnom Penhiin saapuessaan täynnä energiaa. Kartta eteen, 250cc Honda Degree alle ja sitten menoksi. Hemmetin helppo pyörä, hyvä tie ja viitat, sekä kevyt liikenne; Sihanouk Villessä oltiin siis alta aikayksikön. Ilta meni rantoja ajellessa, siellä ei ollut mitään mulle.

Päivä 2: Sihanouk Ville - Koh Kong - Pramaoy. Sairaalamaski naamalle ja taas oltiin tien päällä. Ennen puolta matkaa oli jo leperrelty herra konstaapelilta vapautus synneistä, kuin myös tyhjennetty tankki ihan vaan just pikkasen ennen huoltoasemaa. Käsittämättömän hyväkuntoiset valtatiet vaihtuivat Koh Kongin jälkeen nousuilla ja laskuilla varustettuihin suomalaisiin mökkiteihin, jonka seurauksena sattumat ja tapahtumat jatkuivat. Liikaa vauhtia ja liian monia töyssyjä, liian vanhat sträpit, rinkan irtoaminen vasemmalle, vähän jarrua hiekalla ja sinne mentiin. Hitosti rikkinäistä ihoa, mutta sillä selvittiin. Paikalliset tyytyivät katsomaan vierestä, kunnes Pirkon oli lisäonnettomuudet vältettyään (kts. ensiapuopas) pakko pyytää apua. Loput juomavedet haavoille, hieman pyörän paikkailua ja takaisin selkään. Yö tunnelmallisessa paikallisten ylläpitämässä guesthousessa keskellä pölyistä ja autiota Pramaoyta. Ja toki ilmaiset kalasopat.

Päivä 3 & 4: Pramaoy - Pursat - Siem Riep; sitten oli perse hellänä. Mökkitietä, ruuhkaisempaa valtatie vitosta, tuulista valtatie kutosta, ja siellä oltiin (kuin myös muut turistit ja niiden rahat). Puitteet olivat kuitenkin juuri sopivat hetkelliseen haavojen lipittelyyn: rasvasidettä, sideharsoa, ihoteippiä, haavataitoksia, natriumkloridia ja elokuvia. Se oli se lepopäivä.

Päivä 5: Pirkko heittäytyi Teuvon kanssa turremuurahaisten jonoon tutkimaan ihmeellistä Angkoria. Siirtymät pyörällä ja massiivinen temppelialue kierrettiin vähäisellä vaivalla. Vaikuttavia kiviröykkiöitä... ja siihen jää Pirkon analyysi. Todettava on kuitenkin, että joustavaa sakkia nuo buddhalaiset, kun ovat kaikesta hindusymboliikasta huolimatta ottaneet omakseen. Vaikka 20usd pääsymaksu ei taannut liian löyhästi pukeutuneelle Pirkolle pääsyä temppeleiden sisälle, tarjosivat japanilaisturistit tapansa mukaan viihdettä koko rahan edestä.

Päivä 6: Siem Reap - Kampong Thom - Tbaeng Meanchey. Lievää lämpöä sekä jomottavia & katteisia ruhjeita; tämä huutaa Kefalex - kuuria. Aivan selkeä sepsis. Loppukilometreillä Kambodza onnistui vihdoin löytämään tiensä Pirkon sydämeen. Siinä oli 100km verran kodakhetkeä, sellainen syksyinen Kiina (elokuvasta tiedän). Luonnollisena jatkumona yö kiinalaisperheen ylläpitämässä piskuisessa guesthousessa, se oli kiva kyläpahanen.

Päivä 7: Tbaeng Meanchey - Phnom Penh. Viimeisen päivän ajo ei ollut ehkä se kaikkein mielekkäin. Ensimmäiset 100km sahattiin sitä mihin edellisenä päivänä lopetettiin ja vaikka maisemat olivat silmiä hivelevät, oli sorapätkät jo varsin nähty. Loppuosa valtatie kutosesta sai heikon arvioinnin kauniista maisemista huolimatta. Urbaani hökkelikylä loi tällä kertaa kuitenkin varsin kodikkaat tunnelmat ja hymyn sai huulille kiinalainen apteekki.

Liekö Pirkko on kiertänyt (ja Teuvo kaahannut) Kaakkois-Aasiaa jo liian pitkään, mutta nyt alkaa olemaan todella haasteellista tämä innostuminen. Ei oikein osaa päättää mitä olisi mieltä, kun ei saa mistään otetta. Autenttinen, karu ja kaunis; yksi helvetin iso ja harvaan asuttu hökkelikylä. Ranska on yhä läsnä, niin myös Thaimaa ja Kiina. Merkille pantavaa on tuulista huolimatta uskonnollisten objektien vähäinen näkyvyys syrjäisemmillä alueilla. Diversiteettiä on monessa muussakin suhteessa, mutta yksi on vakio ja se on ihmisten puolueen bannerit. 

Niillä on ehkä eniten haitekit jalankulkijan liikennevalot, mutta eipä sitten paljoa muuta. Propsit paikallisille aitoudesta, notta se näkyy myös naamasta (se tai heijastumat turreista). Kielimuurin takaa on tosin paha analysoida; dollareilla kun pärjäät joka mutkassa, niin englannilla et missään. Ja jos ei sitä kukaan mulle kirjoita, niin minä en ainakaan osaa tulla vastaan.

Kontrasti valtateiden ja pikkuteiden välillä on massiivinen, mutta se yhdistää, että pölyistä on aina. Yksityiset kulkuneuvot muuttuvat kätevästi julkiseksi transportaatioksi kun katolle/takakonttiin/sisätiloihin tungetaan siskon perhe, keittiö, kasvimaa ja kanala, naapurin Keijo ja sen veljenpojat sekä muut kaverit, ja kaikille tilaa riittää. Eläinaktivistit tosin lienevät itkevän verta näiden eläinkuljetusten edessä. Kärjistyneellä aasialaisella itsetuhoisuudella varustetut ihmiset ja eläimet heittäytyvät kätevästi valtatielle, minkä jälkeen aletaan tarkistelemaan, että mahtaako olla liikennettä. Autojen tuntinopeus on 100km olosuhteista riippumatta, ja jos siinä hötäkässä joku jää jalkoihin, niin jääköön.

Ajaminen kävi sen verran kivuliaaksi, että Vietnamin rajat jäi hinkkaamatta. Rahaa meni lähinnä pyörävuokraamoon, apteekkeihin ja bensakojuihin, mutta muuten eleltiin varsin kevyellä budjetilla. Ja kun kerran rahat riittää, niin seuraavalla kerralla menisin niille rajoille, söisin ja nukkuisin aina syrjäkylissä sekä tankkaisin jokaisen litran pikkukojuista; sitten kai ne menisi sinne minne kuuluu. Tällä erää sain kuitenkin tarpeekseni, nyt bussi alle ja kohti Laosia, aloitetaan nuolemalla Mekongia seiskalla.

Kodakhetket: erään auton takakontti, kivimuurin päällä kasvava puu, tie 62/64 (uskoako tienviittoja, karttaa, paikallisia vai Teuvoa), karuselli, aamuöisen Phnom Penhin riippumattomiehet.

30.1.2012

Kaksi sanaa: Saari Vesi. Pirkko heittäytyi Gili Airille perusturistiksi kun Suomesta saapui sähköposti, jossa vätys laitettiin vihdoin tilille lukemattomista rästeistä. Yksi sana sasakia päivässä, hauslihaksia vesipulloilla, hullujen ja kiimaisten mussemiesten väistelyä, korallin lapiointia, traditionaalisia ryhtiharjoitteita, jalkapohjien pehmentämistä, riisin sormettamista ja helvetisti istumista tietokoneella.

Suuri Indonesian valloittaja törmäsi realiteetteihin ja tyytyi kohtaloonsa. Peruturistin Bali oli Sanurin turistiresortti ja Padang Bain turisteilla höystetty satamamiljöö, kypärä jäi naulaan odottamaan uutta yritystä. The Lemon House saa suositukset parvekemaisemien vuoksi; merta, kukkuloita, balilaisia tiilikattoja, banaanipuita ja savut sieraimiin. Viiden tähden sisätilat keskellä autenttista miljöötä rottineen ja kurnuttajineen toimi kivasti. Kävinpä vielä viime metreillä pakon sanelemalla ostosreissulla toteamassa, että joskus ennakkoluulot osuvat kohdilleen; Kuta oli pakko nollata kävelemällä lentokentälle.

Pirkon taktiikalla Gilit patikoitiin rinkka selässä ja paljain varpain. Trawanganin sananmukainen käännös lienee turistihelvetti, mutta etsivä löysi kuin löysi takaportin paratiisiin Menon kohdalla. Koska en ole häämatkalla päätin kuitenkin jatkaa aina Airille saakka. Lombok Indahin ylijäämämökki tarjosi sijainnillaan mainion tukikohdan erakoitumiseen ja asketismin harjoittelemiseen. Hindujen hamepatsaat ja ekologiset pyhätöt vaihtuivat moskeijan herätyksiin (huomattavasti miellyttävämpi kuin setä Ho Chi Minh), mutta onneksi musseyhteisö oli ulkopuolisen näkökulmasta varsin inhimillinen. En ehkä itse kuitenkaan alkaisi siihenkään, kaikesta hyvästä ja kauniista huolimatta arvostan vapauttani liikaa. Suositukseni Gili Airin suhteen lienee voimassa vielä noin vuoden ajan; saakelin turismi on tehokas maiseman saastuttaja.

Kun kiireisimmät rästit oli pulkassa ja vuosittainen myrskyviikko laski paatit jälleen vesille, oli jo todella aika vaihtaa maisemaa. Paikallisten nieleskellessä tulonmenetyksiään ja korjaillessa rikkoutuneita veneitään sekä tuhoutuneita pihojaan, turistit jaksoivat tapansa mukaan osoittaa ymmärrystään valittamalla kaikesta, missä ei valittamisen aihetta ollut.

Lombokissa tukikohdaksi muodostui lähinnä logistisista syistä Sengiggi, jonka ainoina kohokohtina olivat kaksi Magnum almondia 5min sisään, joka oli seurausta piiitkästä jätskittömyydestä (ja aiheutti toisen samanmoisen) sekä Pirkon & Teuvon romanttinen iltapäiväkävely paikallisten rannalla, jossa varsin vaikuttava ranta-aallokko loi lähes täydellisen tunnelman. Miinuksena vain neljä lihavaa, valkoista ja kirkuvaa turrea.

Majapaikan erikoisuuksina nuoria homo(?)musseja paneskellut ei niin nuori insuliinidiabeetikko sekä vieressäsi masturboiva apupoika. Kaikilla olkoon huvinsa? Tiet ja tienviitat ovat niin hyvät, että saaren ajaa kahdessa päivässä läpikotaisin (paitsi jos olet etana). Tyypillistä aasialaista luontoa vihreimmillään, idyllisiä pikkukyliä, ei niin idyllisiä isompia kyliä, pari viehkoa hindutemppeliä ja pirusti moskeijoita. Toverit voivat pysähtyä kesken koulumatkan alastonuinnille ja tehdä kärrynpyöriä keskellä tietä. Pystyesson sijasta taukopaikkana merenranta; puskapissit ja evääksi matkalta poimittu nasi campur. Ja tällä kertaahan meitä oli vain minä ja pari muuta lehmää. Tien päällä oli taas mukavaa ja Teuvo hymyili onnellisena paikallisten "hey mr" - huudahduksille. Pirkon hymy oli tässä kohtaa yhtä tiukassa kuin tuhkacorsassa konsanaan.

Mitä opin: lauttamatka Gileille tarjoaa rahalle paremman vastineen kuin pikavene, matka Sanurilta Padang Baille paikallisbussilla on halpa, mutta pitkä, uskontojen tunnusmerkit ja ilmenemismuodot ovat hämmentävän erilaisia siellä ja täällä, kantoliina on pirun kätevä, suolaisellakin vedellä voi suihkutella, askeettiset saniteettitilat vaativat käyttöohjeet, köyhien ruoat on myös Indonesiassa kaikkein maukkaimmat, tuuheat kulmakarvat on säärikarvoja esteettisemmät, paras kone hiilaa itse itsensä, peukku voi tarkoittaa myös ole hyvä, joskus on hyvä pysähtyä, miehet hameissa on söpöjä, banaanimunkki on tonnin kalliimpi, rutiinit pitää Pirkon tiellä, indonesialaisilla naisilla on hyvät valmiudet pystypainiin, pääset joskus helpommalla jos valehtelet (tai sitten et), lapsikin osaa ajaa skootteria, fiksu skootteri ei käynnisty tukijalalla, sasakin määrittää puhuja ja nasi campurin tekijä, näillä hoodeilla sukupuolijakauma tupakoinnin suhteen on helvetisti normaalia epäsuhtaisempi (jopa aasialaisessa aineistovertailussa), sosiaali- ja terveysalan tupla-ammattilaisuudesta huolimatta Pirkon terveyskäyttäytyminen on toisinaan harvinaisen perseestä, jos ajat päin punaisia, älä tee sitä poliisin edessä (tai jos teet, älä pysähdy), ja ennen kaikkea; kysy jos et tiedä.

Kodakhetket: häkkikukot, hevoset merihädässä, kukko tynnyrissä, mustat pikkupietarit vesileikeissä, parit pihat Gili Airilla, keräilijän pyhätöt, orjakaleeri, kärpäslehmän pää sekä ohjaustangosta roikkuneet kanat.

Näillä hoodeilla on saakelin vaikeaa maksaa käypää hintaa, ei vaan riitä Pirkolla logiikka kun tinkimällä lähtee kymmeniä euroja. Pyörä ~ 40 000idr ja löpöt ~ 5000idr/l; pikkupyörät ei paljoa kuluta. Kompromisseja majoituksen suhteen, nautintoaineista luopumista ja paikallista ruokaa niin päivittäiset elinkustannukset pysyvät 100 000idr tienoilla. Balilta koluat Gilit ja Lombokit haluamassasi tahdissa alle 250 000idr (meno-paluu), kun ostat lippusi padang bailta, sovit lippuihin erikoisjärjestelyitä ja suosit transportaatiossa lauttaa ja island hopping - veneitä. Tee se itse ja säästät vielä vähän enemmän. Mutta älä uimalla.

Ei ole tarvetta tulla takaisin, ehkä tosin Balin ajamatta jääneet ajot seuraavan Indonesian valloitusyrityksen yhteydessä. Perse huutaa armoa, mutta ei auta; khmerien vuoristotiet kutsuvat.

P.S. Mikään ei vituta traumatisoitunutta niin kuin yölliset tsunamivaroitukset. Niin ja terkkuja äipälle, iskälle ja muille possuille; on jo kova ikävä.

5.1.2012

Ylimielisyydestä rangaistaan, myös Pirkkoa. Intian tuliaisina perusteellinen kuumeripuli, joka ajoi saman asian kuin haimisdieetti. Lapsi kiittää onneaan, että sairasvuode oli pehmeä ja hoivaajina toimivat aina yhtä turvalliset vanhemmat. Viiden tähden hotellin aamupalan ja allasalueen käyttöaste oli olosuhteiden vuoksi normaalia heikompi, mutta kuumaa vettä käytettiin sitäkin enemmän.

Pirkkoa ei kersat naurata, mutta hyvä vanhemmuus sitäkin enemmän. Matkan varrella on todistettu onnellisen paljon lempeitä hetkiä jos minkäkinlaisten vanhempien ja lasten välillä, nyt myös viiden tähden hotellissa. Tulee tälläkin lapsella äitiä ja iskää ikävä, vaikka pois silmistä pois mielestä -menetelmä toimikin pitkään ja hyvin. Öiset väittelyt niin turismin vaikutuksesta köyhälistön sosioekonomiseen tilanteeseen kuin iltavuorolaisten oikeuksista ja elämänlaadusta, olivat viime päivien ehdottomia kohokohtia. Vaikka maisemat ovat keskittyneet keinotekoiseen turistibaliin, on jännitystä löytynyt sukukronikasta sekä kotikulmien asukashistoriasta. Monta mielenkiintoista tarinaa olen 3,5kk aikana kuullut, mutta mustalaisen ennustukset sekä alligaattorin syömä sulhanen vievät edelleen voiton. Kaikki tämä + Arundhati Roy synnyttivät varsin voimakkaan (ja toivotun) kontrastin reppureissaajien small talk – todellisuuteen.

Mp3 – soitinta tulee ikävä myös; ei laitteen, mutta sisällön vuoksi. Viimeiset hetket Final Cutin, Wish You Were Heren ja Division Bellin parissa. Ne olivat onnellisia hetkiä. Hyvästi jäävät samalla Ildefonso Falconesin tuotokset, joiden liimaukset eivät surukseni kestäneet takaisin Suomeen.

Kodakhetket olivat vähissä; DK 487 AE.

P.S. Me ollaan niin köyhiä, ettei meillä ole asuntovaunua. Eikä Porschessa ole edes vetokoukkua.

1.1.2012

Jos ihmettelet missä Mumbain väestö luuraa klo.7 aamulla, käy tsekkaamassa Chowpattyn ranta. Siellä ne on (ja serkut kanssa), lenkkeilemässä tai pelaamassa futista, krikettiä ja ehkä jopa lentistä. Aaminen vauhdissa; eilisen ylijäämistöstä Palok Masalat ja palan painikkeeksi perinteiset kookosmaidot.

Virkistävän kävelyn jälkeen kohti Intian porttikäytävää. Massiivisen etäisyyden vuoksi patikoiminen jäi ajatuksen tasolle ja menopeliksi vaihtui paikallisbussi. Iloisena yllätyksenä autoriksamies, joka pudotti neuvoja kyselleen Pirkon ilmaiseksi seuraavalle pysäkille. Pysäkiltä bussiin ja ulos vaikuttaa teoriassa huomattavasti käytäntöä helpommalta. Onneksi toinen neuvoja antanut miekkonen tönäisi oikeaan bussiin ja ohjeisti vielä rahastajan heittämään ulos oikealla pysäkillä. Ison maailman meiningillä busseissa on rahastuslaitteet VR:n tyyliin, kuten myös konnarit. 20km eli 15inr ja vakuudeksi ihan samanlainen kuitti kuin HSL:ltä, sisällöstä vain sai huonommin selvää.

Matka oli pitkä, mutta antoisa. Kolonialismin jäljet arkkitehtuurissa ovat mm. Colaban tuntumassa edelleen varsin näkyvät kaikesta ränsistymisestä huolimatta. Kun Portugali ja Britannia kohtaavat Intian, ovat tunnelmat jossain Rooman ja Kathmandun välimaastossa.

Intian porttikäytävästä päätin tehdä turistit ja ottaa veneen elefanttiluolille hindukaiverruksia tutkimaan. 130inr ja tuntia myöhemmin saavuin saarelle, jossa oli yhtä paljon hinduja, valkonaamoja, kauppiaita, eläimiä ja roskia kuin joka paikassa muuallakin. Apinoita ehkä vähän enemmän, kuten myös huonoja kodakhetkiä, jotka valkonaamat luonnollisesti hyödynsivät. Törmäsin 250inr pääsymaksuun, joten tyydyin kiipeämään kukkulalle, käymään vessassa jossa oli pönttö, ja palaamaan takaisin.

Paikallisjunalla takaisin kämpille huimaavaan 7inr hintaan. Asemalla Pirkko oli pihalla, mutta onneksi junassa kuvio oli jo ymmärrettävämpi. Naisten vaunussa oli leppoisaa kuten aina ja tuuletus toimi, ovia kun ei ollut. Ilmeisesti junaraiteilla sijaitsevan kaatopaikan ja yleisen käymälän hajusta ehkä valittaisin. Vietnamista 40 000vnd ostetut släpärit saivat jatkoaikaa kun aseman suutari tikkasi pohjat takaisin kiinni huimaavaan 20inr hintaan. Keesi mandariineja, samosat sekä panit mukaan ja matka jatkui, kunnes sivusta kuului "this is wrong". Ilmeisesti harvemmin näkyy valkonaamoja juna-aseman tuolla puolen kun miekkoset jo heti ymmärsivät Pirkolle ohjeistaa tämän eksyneen väärään suuntaan. Danjabadit ja junaraiteiden yli loikkien takaisin.

Viimeiset tunnit omistettiin shoppailulle. Tavoite rinkan lihomisesta saavutettiin ja samalla vuoltiin tuntuva lovi budjettiin. Missä Pirkko ei kuulu joukkoon? Vastaus: Upper worlilla. Kerjäläisnainen sai kuin saikin mukaansa parit korvikset ja conssit ilman turvamiesten puuttumista.

Lähtiessä liian monta samosaa ja viimeiset chait lentokentän termarimieheltä. Hieman saattoi Pirkko synnyttää kärkästä keskustelua vallankäytöstä lentokenttäviranomaisten kanssa, mutta onneksi suuremmilta konflikteilta vältyttiin. Air Asian lento oli yhtä riisuttu kuin aina, mutta sopivasti bongattu tyhjä penkkirivi tarjosi niin makoisat unet, etteivät silmät meinanneet aueta edes Kuala Lumpurin kentällä. Unet jatkuivat lattialla, kunnes Denpasarin kutsuhuuto kajahti.

Kodakhetket: kalteriparvekkeet, variksenpelätin, akrobaattinen satulaan nousu massiivisen perunasäkin kanssa, vuohen ja variksen ystävyys, kuolleet koirat sekä naurava anorektikko.

Ehdoton ykkösdestinaatio tällä reissulla. Tien päällä on ollut huippuhetkiä paljon, mutta destinaatiot ovat harvemmin miellyttäneet. Jottei lähtö ala harmittamaan liikaa, on hyvä syventyä miinuspuoliin, joista todettakoon moottoripyörän vuokraamisen mahdottomuus sekä kallis hintataso. Oikeastaan siis ihan paska paikka.

30.12.2011

Laiska ja vajaa on huono buukkaamaan majoitusta etukäteen. Lento Goalta Mumbaihin otti perinteisen miettimistauon ennen starttia, joten saapuessaan Mumbain lentokentälle klo.19 monissa laskuissa oleva ja turvonneella häntäluulla (no eihän luu voi turvota) varustettu reissulainen ymmärsi olevansa kusessa. Infotiskin mieheltä wifit ja lankaluurit ja lopulta Khar Roadille The Unicontinentaliin järkyttävään 24e hintaan.

Jos osataan Goalla hinnoitella tuotteita, niin myös Mumbaissa. Tuskan hiki nousi iholle jo lentokentällä, ja seuraavaksi saatiin jo silmätkin kosteiksi kun hotellista ilmoitettiin parin tunnin pohdintojen jälkeen, ettei heillä ole tarjota hotels. comin kautta varattua ja maksettua huonetta. Neuvottelun varaa ei jäänyt, joten klo.23 täysin lannistettu Pirkko joutui marssimaan naapuriin 40e huoneeseen. No, ainakin sillä sai huoneen ilman torakoita (joita allekirjoittaneen silmä on tosin oppinut taidokkaasti välttämään). Aamulla Pirkko palasi itku silmässä Unicontinentaliin, missä oli vastassa jo hieman ymmärtäväisempää henkilökuntaa. Hyvityksenä tarjottiin ilmaista majoitusta loppureissuksi, mutta kun hostelli oli jo buukattu, jäi kyseisen majoittajan arvio asiakaspalvelun varaan. Sillä ei pitkälle pötkitä, siitäkään huolimatta, että aamuinen kokoonpano lupautui huolehtimaan rahojen palautuksesta.

Kehnosta aloituksesta huolimatta Mumbai viehättää Pirkkoa. Hyviä kyytejä ja muutamaa samosaa myöhemmin Pirkko löysi itsensä keskeltä ei mitään Anjali Innin hostellista. Hinta on tietysti varsin naurettava (reilu 10e/ yö), mutta muutoin en valita (tosin teinireppuja voisi olla vähemmän). Puskaradion kertoman mukaan pelastusarmeija on reppureissaajan ystävä, mutta valitettavasti Pirkon sähköposti jäi ilman vastausta.

Mumbai on lämmin ja kodikas, Delhin pölyistä ei ole tietoakaan ja aurinko paistaa kirkkaammin. Kasvillisuuttakin löytyy ilman metsästämistä. Huomenna Pirkko aloittaa kaksipäiväisen patikointinsa, saattanee jopa tarkistaa muutaman turistirysän. Kaikki shoppailuhimot on säästetty tähän, joten toivottavasti rinkka siirtyy ruumaan muutamaa kiloa raskaampana.

P.S. Panoffee pie (ai mikä kolonialismi ja mitkä turistit)

200g Digestive keksejä                         murskaa pähkinät & keksit ja sotke voihin
100g pekaanipähkinöitä                        tasoita astiaan ja aseta jääkaappiin ½h
100g sulatettua voita

100g voita                                          sulata voi & tumma sokeri yhdessä
150g tummaa sokeria                           voin sulettua lisää kerma ja anna kuplia 5min
250ml rasvaista kermaa                         anna paksuuntua rauhassa ja levitä pohjan päälle

3 banaania                                          viipaloi banaanit täytteen päälle
300ml rasvaista kermaa                         vaahdota kerma tomusokerin ja vaniljan kanssa
1rkl tomusokeria                                  levitä banaanien päälle ja ripottele suklaa koristeeksi
1tl vaniljatiivistettä                               aseta jääkaappiin odottamaan tarjoilua
raastettua tummaa suklaata

voidaan nauttia esim. skootterin tai taksin takapenkillä, hostellin solussa tai tovereita katsellessa

29.12.2011

Toipuminen kosteasta Vietnamista saavutti kuntoutumisvaiheen Palolemin hiekkarannoilla. Viimeinen aamu alkoi perinteisesti klo.7 hujakoilla kuntopiirillä ja hölkällä. Matkalla morjestettiin rivissä kuorsanneet ja haukotelleet possut ja reviireistään tappelevat koirat. Puurot, kookosmaidot ja inkivääriteet napaan jengan parissa ja enfieldejä noutamaan.

Vaan niin jäi ruhtinaallinen kosketus viimeiseltä matkalta kokematta kun periaatteet törmäsivät jälleen kettuun, joka oli ilmeisesti tovereidensa lailla tottunut hyväksikäyttämään jälkeenjääneitä valkonaamoja. Naisten kosketuksella matkaan tarttui vain keltamusta. Niin jäivät taakse vuokranantajan seimikyhäelmät ja The Nestin mainio palvelu, kalliit ruuat ja massiivinen brittipopulaatio.

Viimeisenä vinkkinä Polemin ranta Palolemista noin 30km etelään; ensi talvena siellä saattaa olla jo toinenkin valkonaama. Sen verran on todettava myös fyysisestä hyvinvoinnista, että kurkkupaise vaihtui Intian myötä paiseeseen häntäluussa ja niin käsittämätöntä kuin se onkin; ummetus on vaivannut paikoitellen. Ehdottomana ykkösjuttuna eteneminen skootterista välivaiheiden kautta Enfieldiin. Oi sitä autuasta pärinää ja tärinää.

19.12.2011

Goa ts. Intian Phuket (voittanee juuri ja juuri Phuketin Teneriffamiljöön). Rannaksi valikoitui noin kilometrin mittainen Palolem perhejoulun toivossa, tuskinpa sen kummempaakaan olisi löytynyt. Paljon turisteja, hökkeleitä uudennihkeillä kylteillä, joku paikallinen uimakoulu ja ihan kivat maisemat. Tollot valkonaamat tuntuvat olevan valmiita maksamaan mitä tahansa askeettisista rantahökkeleistä, joten klo.23 saapumisaika verotti naurettavat 800inr. Hieman valoa, muutama askel takavasemmalle ja ylennys hökkelistä taloon 350inr/yö. Riittävän lähellä kantamaan meren pauhut ja kukon kiekaukset.

Highlightit: koirajengit, aloo sitä ja aloo tätä, paikallinen chorizo, tie Margaoon (ja moneen muuhunkin), onnistumisen kokemukset vasemman puoleisessa liikenteessä, sekä kookosöljy.

Edelleen paskaa musiikkia ja liikaa brittejä, näillä hinnoilla voin joogata myös Suomessa. Pakko tosin myöntää, että kaupunkielämän ja kaiken seikkailemisen jälkeen aurinkotuoli ja aamulenkit tulivat kuin tilauksesta.

Koitetaan löytää yhtäläisyyksiä hindin sekä nepalin välillä ja samalla kaivaa muistin sopukoista unohtunutta sanavarastoa. Ranta kuhisee nepalilaisia rattopoikia, joten suotta kai uutta edes omaksuisi.

P.S. The Nestin takapihalla tarjoutuu hieno mahdollisuus tulla pahoinpidellyksi ja seksuaalisesti hyväksikäytetyksi 500inr käypään hintaan. Deep tissue massage ja saat sormet sieraimiisi.

15.12.2011

Olipa muuten kivat maisemat Delhin lentokenttämetrossa. Ja kiva metro. Kiva kenttä ja kivat ihmiset. Kivat samosat, vaikkakin kalliit. Turvatarkastuksen kopeloiva nainenkin hymyili ja lateli kohteliaisuuksia. Tykkäsin tuosta uudesta Delhistä.

Delhi näytti ilmasta katsottuna kiehtovalta ja kiitorata oli kiihottava, hyvästit olivat lähes haikeat. Air India toimii, höystettynä kana- ja kasvisaterialla, Bollywoodilla, Star Warsilla ja Robinson Crusoella. Jokaiselle klassikolle on aikansa; Defoen onni oli huonolla ja ylihinnoitellulla valikoimalla varustettu lentokenttäkirjakauppa, Star Warsia selitän vain Kotinurmella.

Jännittävä muutos siirtyä maasta, jossa juuri kukaan ei puhu englantia, maahan, jossa ei juuri muuta puhutakaan. Saigonin riisihattu oli vähemmistön edustaja, täällä häviäisi massaan. Englanninkielisten sanomalehtien saatavuus on ollut ehdotonta plussaa, luettavia sanomalehtiä ehdittiinkin jo viime kuukausina kaivata. Jännä tämä aasialaisten yhteiskuntien kehitys ja sen vaiheet. Eihän toki niputeta.

Goa on. No ainakin se on kuuma.

P.S. Seuraavana tavoitteena vakiinnuttaa vietnamilainen ei ja intialainen kyllä osaksi omaa elekieltä. Melkein hienompaa kuin osata solmia kirsikan kanta kielellä.

13.12.2011

Helvetillinen viimeinen ilta Saigonissa uuden sukupolven riisihatun kanssa, joka haluaisi epätoivoisesti olla jotain muuta kuin riisihattu. En nauti mistään niin paljon, kuin siitä, että joku hyräilee 24/7 Shakiraa. Emotionaaliset hyvästit punaisen paholaisen kanssa, pyörä bussilla takaisin Hueen ja nainen koneeseen. Sivupeili saattoi jäädä käteen. Nanosekunnissa Bangkokiin ja yhtä Kaurismäen kesäteatteriesitystä myöhemmin kohti Delhiä. (Hieman) Ongelmia laukun pudotuksessa, jonka seurauksena juoksut terminaaliin ja privaattikyyti koneeseen.

Traumaattisten Delhin vanhalla lentokentällä vietettyjen transitien jälkeen uusi lentokenttä kera uuden henkilökunnan oli vähintäänkin iloinen yllätys. Onnellisesti kuulun niiden harvojen kansallisuuksien joukkoon, jotka voivat hakea viisumia maahan saapuessaan, joten ensimmäiset 2h kuluivat lentokentällä liikkumislupaa odotellessa. En valita, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni sain Delhin lentokentällä ystävällistä palvelua. Matka jatkui keltamustalla taksilla kohti Rani Baghia ja hostellia. Mahtava kuski, mahtavat jutut (mitään en saanu selvää) ja mahtava kirkkaan sininen karvaliivi.

Mystique Moments ei säväyttänyt esteetikon silmää eikä reppureissaajan rahavyötä, mutta kotoisassa keittiössä vietetyn täyteläisen aamiaisen jälkeen myös seuraavat kaksi yötä oli myyty. Tee maistui kodilta sanoi nostalgikko, hygieniataso miellytti ja yllättäen myös huonetoverit.

Pari päivää vaeltamista Delhin pölyisillä kaduilla ja seisomista ruuhkaisessa metrossa. Higlightit: naisten näennäinen oikeus valita metrovaununsa, tupakkikojut, ei niinkään länsimaalainen Mäkki ja Chicken Maharaja mac, yllättävä mahdollisuus harjoittaa toimivaa ruokajakelua köyhille lapsille, vittumaiset randomkerjäläislapset joille ei mandariinit riitä, tyhjät roskikset, turhan julkiset saniteettitilat,  rytmit Jama Masjid moskeijan edustalla, Mandir Marg- Shankar road – Vandemataram Marg –lenkki (mm. The South India Club), riksakyyti takakontissa, Model Townin puistot, appelsiinimehu masalalla, Azadpurin slummi, Pitampuran kadut klo.18 jälkeen, lihavat ja valkoiset naiset, kohmeiset varpaat, hymyilemättömät ihmiset, kekseliäät kodittomat sekä totaalinen ymmärtämättömyys esteettisyyden suhteen.

Kokonaiskuva: tuhottu ja hylätty kaupunki, jonne on satunnaisella valinnalla sijoitettu muutama turhan hieno putiikki sekä moderneja transportaatiovälineitä. Jostain kumman syystä olo on kuitenkin kotoisa, varsin hämmentävä kaupunki.

Metro lentokentälle ja Goan rannoille. Royal Enfield, here I come.

P.S. Ensi kerralla tulen kyllä autolla halki Siperian ja menen ainakin Punjabiin ja Länsi – Bengaliin, sitten Nepaliin Annapurnan rundille; tää reissu on ihan klisee.

9.12.2011

Sai Gon – Can Tho ja monta ekaa kertaa: Eka kerta kun riisihatulla oli nopeampi pyörä ja riittävästi munaa. Eka kerta kun riisihattupoliisit pysäytti. Eka kerta kun poliisi ei jaksanut jakaa seuraamuksia räikeistä liikennerikkomuksista. Eka kerta kun satoi ja luonnollisesti myös vitutti (tai no, taisi tapahtua kerran aiemminkin). Eka kerta kun ilmaiseen hotellimajoitukseen kuului aamupala.

Introvertti onnistuu taidokkaasti välttelemään suomalaisia samassa solussa ja saksalaisia niiden omassa hotellihuoneessa. Tämän lisään saavutuksiini, jotta voin sairaalasängyssä muistella menneitä kaiholla; siellä ei moinen onnistu. Teuvo on nauttinut ajotauosta ja antanut nuoren rattopojan viilettää punaisella paholaisella pitkin Mekongia, toki kera takapenkiltä kuuluneen jatkuvan huutelun. Myöntyminen tutkimusmatkailemiseen seurueessa ylhäisen yksinäisyyden jälkeen vaati huomattavasti enemmän empimistä kuin etupenkin luovuttaminen.

Summaan ajon kivat ja paskat maisemat ja painelen Saigonin kautta kohti Intiaa. Ensin on ehkä vielä tutkittava muutamat Mekong Deltan sivutiet.

P.S. Hyvät munkit!

7.12.2011

Säävaraus unohtui nuoren rattopojan ilmoitettua eksyneensä Mekong Deltalle. Aurinkoinen Mui Ne jäi taakse kun punainen paholainen vastasi maantien kutsuun. Etsivä löytää totesi Teuvo, näytti keskisormea Google mapille ja suuntasi kohti rannikkoa. Kliimaksi jäi saavuttamatta, mutta kyllä rantaviiva ja plantaasit aina AH1:n voittaa. Alkuperäisenä päämääränä Vung Tau, mutta kun Ba Rian kohdalla vielä valoisaa riitti, päätti ahne Teuvo jatkaa suoraan Saigoniin saakka.

Tie Saigoniin oli esteettisestä näkökulmasta katsottaen varsin synkkä, mutta suicidaalisesti ajatellen mitä mainioin. Niin katsottiin kuka seisoo viimeisenä ruuhkassa; valkonaama vai riisihattu, kun Teuvo ratsasti punaisella paholaisella kohti pölyn seasta hatarasti erottunutta auringonlaskua. Minähän se en ollut.

Kuumeinen Teuvo kuittaa ja painaa pään tyynyyn.

6.12.2011

Löytyihän se homman punainen lanka vihdoinkin: Nha Trang – Da Lat, Bidoup- Nui Ban luonnonpuiston läpi. Paratiisin portit ovat auenneet jälleen. Etelä- Amerikan pikkukylistä edettiin Suomen Lappiin (missä tuoksuu havupuut) ja lopulta Da Latin porteille, missä kasvihuoneilmiö on varsin näkyvä (kirjaimellisesti). Mielettömän ajomatkan jälkeen myös kohdekaupunki tervehti omalla monimuotoisuudellaan. Matka tyypilliseen aasialaiseen pölyiseen kaupunkimiljööseen kulki ohi vaikuttavien historiallisten rakennusten, vehreiden puistojen sekä kirkasvetisten järvien. On siis varsin ymmärrettävää, että kyseessä on yksi maakuntamatkailun keskipisteistä.

Eilisiltana haettiin onnistuneesti kontrastia yksinäisyyden synnyttämän euforian korostamiseksi. Yhtä appelsiinimehua sekä soodavettä myöhemmin poskilihakset olivat kipeänä, hihiteltyäni nurkassa paikallisen Why Not baarin itsetunnottomille valkonaamaturisteille. Samat pikkuhutsut olivat löytäneet itsensä Huesta Nha Trangiin, kiroan alimpaan helvettiin julkisen transportaation keksijät.

Jottei tyytyväisyys nousisi hattuun, päätin elää riskillä (ts. olin liian laiska purkamaan rinkkaa bensatankin päältä), ja lähteä vuoristoon riittämättömällä bensamäärällä. 50km myöhemmin oltiin jo yli punaisen viivan, eikä koko matkan aikana ollut näkynyt muuta kuin puita ja pensaita. Tämä lisäsi huomattavasti ajoturvallisuutta, sillä jouduin siirtymään säästöliekille ja hylkäämään normaalin ajotyylini, jolle on ominaista runsas kaasun sekä jarrujen käyttö. Onneksi noin 5km ennen punaisen paholaisen oletettua hyytymistä alkoi näkyä merkkejä asutuksesta, ja kuten aina, löytyihän sieltä randomriisihatun pihasta se toimiva bensapumppu.

Yö Mimosa hotellissa Phan Dinh Phungilla, joka huusi tyhjyyttään, eikä 5usd hinnasta tarvinnut juuri tinkiä. Tosin alakerta oli pullollaan hierontaa tarjoavia nuoria naisia ja viereisestä huoneesta kuului kummaa paukutusta sekä voihkintaa…

Da Lat – Phan Thiet (ja lopulta Mui Ne). Vaikka ohjeiden kysyminen 5km välein voi hetkittäin turhauttaa (etenkin kun joka kerta risteykseen on matkaa 3km), on se vaivan arvoista. Sumuisten vuorten Teuvo koki jotain mitä monet ei, tiellä jota ei kartasta löydy. Jos maanpäällinen elämä on yhtä paratiisia, en halua koskaan kuolla. Tosin todennäköisyydet eivät ole rusketusrajoja pelkäävien kypärättömien kuskien puolella (äiti: ehdoton poikkeus, yleensä on aina kypärä päässä) Samaan syssyyn on kerrottava myös ensimmäisestä haaverista, joka sattui kun kaaduin kävellessäni puskaan saniteettitiloihin.

Kaipuu sivilisaation (?) pariin johti lopulta Mui Neen ja reppureissaajien soluun. Loppumatkaa suunnitellaan säävarauksella. Hoi Anin jälkeen ei ole sateita näkynyt, joten toivotaan, että vuoriston trooppiset lämmöt yltäisivät rannikolle saakka.

4.12.2011

Lähteminen meinasi vähän venähtää, mutta lopultakin saatiin punainen paholainen tien päälle. Ensimmäisenä etappina Hoi An, jonne matka sujui rattoisasti hyvässä seurassa. Tosin jo Huessa sää tuntui olevan pakkasen puolella, eikä kaatosade & tuuli juurikaan lisänneet ajomukavuutta. Yö kuppaisessa 5usd huoneessa, joka ei sisältänyt kylpyhuonetta. Ilman peiton alta paljastunutta hyttysparvea, kadulta kantautunutta meteliä ja sängyn alla painineita torakoita olisi ollut ihan jees kokemus. Syyttää voi vain itseään, jos ei periaatteesta suostu maksamaan enempää. Kaikesta huolimatta naama kangistui hymyyn ja seuraavana aamuna matka jatkui hyvillä mielin.

Hoi Anista lähdettiin valumaan kohti Kon Tumia; meitähän oli minä, tie, vaihtuvat maisemat, ja niin, unohtamatta toki punaista paholaista, jonka kanssa olemme sulautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi. Alkupätkä oli synkkää kuraa ajotaidottomien riisihattujen keskellä, mutta lopulta päästiin tuttuihin vuoristomaisemiin. Kon Tum kohdattiin valoisalla, joten matka jatkui aina Plei Kuun saakka. Loppumatka oli vieläkin synkempää kuraa; vastassa oli joko tietöitä tai rikkinäistä asfalttia, mutta pääasia, ettei satanut.

Plei kuun saapui nälkäinen ja paleleva sankari, jonka ainoana toiveena oli päästä kuuman suihkun kautta nukkumaan. Mutta ei, ei löytynyt huonetta mistään niistä viidestä kuppaisesta hotellista, joiden ovilla kävin kolkuttelemassa. Kaupungin profiilista päätellen hotellit oli kansoitettu paikallisten siirtotyöläisten voimin. Lopulta natsasi Plei Ku hotellista, joka tarjosi 13usd (huoh) kaiken mitä pitikin; kuuman suihkun, lämpimän vuoteen sekä kylkiäisenä varsin mukavan aamiaisen. Toisena vaihtoehtona olisi ollut 50usd huone hienohelmojen mestoilla, mutta ilmapiiri oli liian ahdistava. Valitettavasti edes vapauden synnyttämä euforia ei onnistunut hämäämään kriittistä silmääni, joten Kon Tum sekä Plei Ku jäävät ehdottomasti ilman suosituksia.

Edellisen päivän vastoinkäymisistä, vihlovista polvista sekä finnisestä perseestä huolimatta, seuraavaan aamuun heräsi virkeä ja innostunut Teuvo. Massu pullolleen ja rinkka uuteen asentoon, ja matka oli valmis jatkumaan. Punainen paholainen petti ensimmäisen 50km jälkeen, mutta tietenkin mekaanikon etupihalle. 10min & 10 000vnd kuluttua matka jatkui, tosin nopeusmittaria köyhempänä. Keskinopeutta en siis osaa sanoa, mutta todettakoon, että taakse tuntui jäävän useampikin kiroileva skootteristi ja vastakkaiselta kaistalta suhahti ohi monta hämmentynyttä autoilijaa. Toteaisin kuitenkin, että hosumiseni on varsin vähäistä riisihattuihin verrattuna. Terveisiä pikkupileillä varustetuille bussikuskeille: jos et kykene pysymään omalla kaistallasi, ajat liian kovaa.

Nha Trang ilmoitti sijainnistaan lämpimällä hönkäyksellä, joka otettiin vastaan positiivisin mielin. Majoitus oli edelleen jostain kumman syystä kiven takana, mutta kylläisenä ja lämmitettynä majapaikka löytyi ilman turhautumista tai epätoivoa. Finneistä ei päästy eroon, mutta kaveriksi saatiin tyylikkäät aurinkolasien muotoiset ylikypsät rusketusrajat. Toisaalta logistisen osaamisen kasvettua nivelet tuntuvat jälleen käyttökelpoisilta.

Jaa niin, tärkein meinasi unohtua: paratiisi löytyy Buon Hon sekä Ea Karin väliltä.

P.S. Freedom as flying solo is more about making your own route.

3.12.2011

Lähteminen on helppoa kun siihen tottuu, mutta paikoitellen myös suurimman kyynikon linssiin eksyy tippa. Lähdön hetkellä saatiin ensimmäiset paistit (kiitospäivän kalkkunaa ei lasketa, vaikkakin kokemus olikin ihkaensimmäinen) höystettynä mehevällä punaviinikastikkeella. Pakko todeta, että saksalaiset miehet hallitsevat tien naisen sydämeen. Hieman suomalaisittain paistettuja perunoita ja bulgarialaisella otteella valmistettua salaattia; omnom. Onneksi tarjottimelle mahtuu enemmän ruokaa kuin lautaselle ja syöminen veitsellä on helpompaa kuin syömäpuikoilla. Käteen jäi japanialainen rakkauden työkalu (tekninen ihmelapsi), joka toimi toisin kuin Kengon matkalaukusta löytynyt toverinsa. Läksiäiset osa 2 & 3 eivät sisällä julkaisukelpoista materiaalia.

Ajellessani helteisenä päivänä valkoisten joutsenten seassa irtauduin kerrankin aggressioistani ja murhanhimon sijaan mieleni valtasi haikeus. Koti oli hyvä ja olo oli kotoisa. On kokeiltu sammakoita ja bubalus bubalista, havaittu suomalaisten ongelmanuorten helppous, ja opittu, että vietnamilainen rock on yhtä (paskaa) kuin pop. Kerran saatiin tampata hyvää housea… ja siinäpä se.

Kohokohtana loppua kohti kiihtynyt kävelyprojekti, jonka myötä kulttuuri tuli taas astetta tutummaksi. Maaseudulta evakuoituneet kaduille pissivät mummot, jalkakäytävän sulis/lautapeliskabat ja autotiellä istuttavat sohvat. Kadun erotuksella saat miljöön muutoksen, joka säästää monta junamatkaa. Valitettavasti projekti jäi hieman keskeneräiseksi (olemattomat ja ylimääräiset kadut, kaatosade, eilisen rakkulat…), mutta nähkööt tässä kokonaisuutta symboloiva ulottuvuus.

Viimeiset kolme päivää psykiatrisella osastolla, joka oli homman huipennus. Vihdoinkin löytyi sivistynyt ja hyvin kouluttautunut englantia osaava tohtorismies. Äärimmäisen mielenkiintoisia keskusteluja kansallisen psykiatrisen hoidon tasosta (mm. varsin yleisestä virhediagnostiikasta) sekä PTSD:stä. Taisin jopa oppia jotain uutta. Yllättävinä seikkoina itsemurhatilastot sekä ymmärrys paikallisen nuorison kasvavasta peliongelmasta.

Ehkä näillä eväillä päästään irti katkerasta mausta, jonka 200usd sairaalalasku aiheutti. On aina mukavaa maksaa akupunktiosta traditionaalisen lääketieteen syntyseuduilla enemmän kuin Suomessa.

18.11.2011

Aneemisen, mutta hulvattoman aamun, sammakkomummon, ikkunoista pomppivan pikku-ukon sekä lihaisan kasvisyllätyksen jälkeen on aina syytä hienoiseen hemmotteluun. Kuittaukset tohtorille tahmean riisin ja kanan arvoituksen ratkaisemisesta (naista voi puikoittaa, mutta syöminen tapahtuu käsin) ja menoksi.

Toni&Guy; jokaisen homomiehen paratiisi. Tyyriiseen (?) 400 000vnd hintaan saat kaksi vietnamilaista homppelia värjäämään, kuivaamaan ja suoristamaan hiuksesi samalla kun kolmas hieroo hartioita. Halutessasi saat nauttia kahvia sekä savukkeen jos toisenkin. If you like it gay, go Toni&Guy.

17.11.2011

Katujen valloitus -projektin myötä kartta on muuttunut värityskuvaksi ja siitähän se ajatus sitten lähti. Lounasta sulatellessani nilkkaani ikuistettiin Phan Dinh Phung str., Hai Ba Trung str., Ngo Quyen str., Nguyen Hue str., Tran Thuc Nhan str., Phan Boi str., Nguyen Truong str., sekä Le lai str. ts. ovela kettu. Äidille terveisiä, että neula näytti puhtaalta.

Iltapäivä meni opettaessa englantia 14v. tytöille; 1½h ajan sain olla maailman jännittävin asia. Opin muun muassa, että 14v. vietnamilaiset tytöt tykkää Hannah Montanasta, Westlifesta, Justin Bieberistä ja Selena Gomezista. Vastapainoksi laajensin tyttöraukkojen maailmankuvaa isolla kädellä. Palkkioksi sain ruusukimpun ja helevetin ruman huivin; tekivät poikaystävän tarpeettomaksi.

13.11.2011

Lienenkö maininnut tästä suurelle lukijajoukolleni, mutta hyvän hierojan löytäminen tässä kaupungissa tuntuu olevan mahdottomuus. Olen maksanut 300 000vnd keskivertoisesta thaihieronnasta ja samanmoisia summia huonoista lyönneistä. Jokunen tovi sitten kävin turistialueen ulkopuolella(!), Le Loin loppupäässä edullisessa sokeainhieronnassa, jota ihmiset ovat kovasti ihmeellisen Internetin keskustelupalstoilla hehkuttaneet. Ei olisi ehkä pitänyt. Jos olisin herkempi kaveri, toteaisin tulleeni seksuaalisesti hyväksikäytetyksi; hyväksikäyttäjänä viehättävästi silmätön mies. Päätin näin jättää sokeat ja hieronnat vähemmälle ja tyydyin ihmettelemään ihmisten kipeitä fetissejä. Hoitelin jälleen riesaksi jäänyttä migreeniä akupunktiolla paikallisessa sairaalassa, jossa hygieniataso oli parempi kuin Suomessa, lopputulos samaa luokkaa.

Tovi sitten sain kuitenkin kuulla, että sokeita riittää enempikin. Näin eksyin ajelemaan Phan Boi Chaulle, joka selitti vihdoin ihmeellisen Internetin käyttäjien fetissit pois. En tosin mene hehkuttamaan (kiitos Feelwellin Jounin, joka on asettanut turhan kovat standardit), mutta näillä hinnoilla voin todeta olevani tyytyväinen tunnin keskivertoiseen kokovartalohierontaan, jonka aikana en tullut häväistyksi.

Elämä Huessa alkaa lähestyä loppuaan, kolmen viikon kuluttua tarkoituksena hypätä skootterin selkään ja lähteä valumaan kohti etelää. Sairaalaa ei tule ikävä; liikaa kommunikaatiokatkoksia, vapaa-aikaa, typeriä toimintamalleja, ryhmätoimintaa jne. Motivaatio on ollut nollissa niin paikallisilla ohjaajilla kuin suomalaisilla opiskelijoilla, mikä on luonut uskomattoman hienon opiskeluympäristön. Kaupunkikin unohtunee nopeasti, mutta pahaakaan sanottavaa ei ole. No jaa, ehkä hitusen liikaa turisteja ja keinottelevia riisihattuja. Se on jännittävää miten monella eri tavalla rahaa voi vetää välistä.

Mitä tulee ikävä? Niitä muutamia upeita ihmisiä, joiden kanssa on saanut aikansa jakaa sekä tutuksi ja turvalliseksi muodostunutta elinpiiriä, joka on tarjonnut varsin leppoisaa olemista hektisen arjen sijaan.

P.S. Aamiainen, lounas tai päivällinen; com' abc (ngo ngyen st. 48).

10.11.2011

Elämäni paras darra-aamiainen; koiramakkaraa, koiraleikkelettä, koirapataa ja grillattua koiraa. Olipahan herkullista ja täyttävää. Seuraavana lähdetään kissajahtiin.

Mutta viski on saatanasta, muistakaa se. Ehkä siirryn jatkossa parkkipoikien seuraksi riisiviinin juontiin.

5.11.2011

Takana helevetisti hienoja kilometrejä: Hue- Khe Sanh - Phong Nha - Hue. Jos olisin saanut muut völjyyn, niin matka olisi ehdottomasti jatkunut Hanoihin saakka, mutta nihkeitä kun ovat, niin ei voi mitään.

Matkan kohokohtia: Punaisen paholaisen hajoaminen ensimmäisen 30km jälkeen (jalan varassa kotiparturin kirurgisetin pelastettavaksi). Petroolikin loppui kahdesti kun on niin onnettoman pieni tankki, mutta onneksi on hyviä kavereita, isompia tankkeja sekä vesipulloja (hyvä kaveri huomaa viimeistään 5km jälkeen, että toveri on hukassa). Khe Sanh combat basen vieraskirja (paljon randomturistien höpönlöpöä, mutta muutama mielenkiintoinen kommentti sotaveteraaneilta). Kaatuminen Ho Chi Minh highwayn maanvyörymän mutavelliin (ei voi syyttää kuin omaa taidottomuuttaan jos antaa kaasua kun homma karkaa lapasesta). Toveritkin kaatui omiin soosseihinsa, joka ei olisi voinut meikäläistä vähempi kiinnostaa, nautiskellessani tyytyväisenä teehetkestä paikallisten työmiesten kanssa. Toki ajelin kukkamekko päällä aivan liian kovalla keskinopeudella, joka sai vastaan ajaneet vietnamilaismiehet pois tolaltaan. Yksi suicidaalinen kukko ja pari turhan äkäistä rakkia. Taiteellinen puhtaan veden ja likaisen veden jokien yhdistyminen. Mp3- soittimen putoaminen 90km/h vauhdissa (tai no, sen löytyminen toimintakuntoisena). Ensimmäinen näkemäni kristitty hautausmaa (voittaa Seppälänkankaan). Ensimmäinen näkemäni kaatopaikka (sijainti ei niin tarkkaan harkittu). Hyvät unet (setä Ho Chi Minhin herätyksistä huolimatta). Kivisilta joka mahdollistaa masturbaation ilman käsiä. Thien Duongin luola (luonnon oma katedraali). Hädän hetkellä merkattu luola (hienoin vessa riisihatun takapihan jälkeen). Yllättävä Citadel Dong Hassa. Sattumalta kohdattu sotaveteraani samoilla hoodeilla (jenkkiarmeijan leivissä toimineen soturin ensimmäiset 6 vuotta sodan jälkeen meni työ[kuoleman]leirillä, missä yritettiin huonolla menestyksellä aivopestä kommunistiksi). Tarunhohtoinen temppelialue keskellä kimaltelevaa merta (joka tarkemmin katsottuna olikin tulvien alle jäänyt hautausmaa).

Maisemat oli aivan uskomattoman mielettömiä; jyrkkiä nousuja ja laskuja, vuoristoa ja laaksoja, vesiputouksia, jokia, järviä, lehtipuita, sumua... Kohokohtana yksinäinen hetki mopon kanssa joen ylittävällä sillalla laaksossa vuorten välissä, sumun ja lehtipuiden ympäröimänä, kun äänimaailman tarjosi lintujen ja muiden ötököiden sirkutus sekä veden solina.

Jossain vaiheessa alkoi olemaan leuka kipeänä jatkuvasta hymyilystä ja voin kertoa, ettei ajaminen 100km/h ole helppoa kun toinen käsi on koko ajan pystyssä. Mutta onhan se jännää kun toisten päivän kohokohta on valkonaaman ajaminen ohi. Hirveästi niitä lapsia tuntui olevan ja hyvin näyttivät voivan köyhistä oloista huolimatta, pyykit pestiin nätisti ojassa ja karja viihtyi asfaltilla. Vissiin tuli nähtyä suhteellisen monta eri etnisen ryhmän edustajaa. Pakko on todeta, että paremmin en osaa kuvailla. Maisemat, olosuhteet ja ihmiset vaihtuivat jatkuvasti. Siinä kai se kauneus piili. 

P.S. Perinteisesti näissä olosuhteissa vallankumouksen pelko on suuri, valepukuisia poliiseja on liikkeellä naurettavan paljon. Tiesithän, että mikäli olet maassa matkustanut, sinustakin lienee yksityiskohtainen kansio valtion hoivissa.

20.10.2011

Karaoken laulaminen on huomattavasti leppoisampaa ilman Wankkurin känniääliöitä. Sivistyneinä länsimaalaisina todella käytimme karaokehuonetta laulamiseen, emmekä hässimiseen paikallisten tavoin. Biisilista oli positiivinen yllätys, kirkkaina tähtinä artistiosastolla Marvin Gaye, Kool & The Gang sekä Earth, Wind & Fire. Toisaalta muissa genreissä aihetta ylistykseen ei löytynyt. Missatun keikan kunniaksi oli luonnollisesti vedettävä Saden Smooth Operator.

Vaikkakin viime aikoina holtittomat unet ja niihin liittyneet aktiviteetit ovat olleet pääasiallisena väsymyksen syynä, niin viime yö meni läskiksi täysin muista syistä. Siitä huolimatta, että väsymys sai nukahtamaan istualleen, ei vittumainen kutina antanut rauhaa; massiiviset sateet ovat tuoneet mukanaan ystävämme moskiitot. Harmillisesti edes hyttysmyrkky & kiekko yhdistettynä antihistamiinin yliannostukseen eivät auttaneet asiaa. Aamulla väsymys harmitti, mutta sitäkin enemmän vitutti huoneeseen ilmestynyt ampiaisparvi. Allergikon evakuointi johti ½h myöhästymiseen sairaalalta. Onneksi pahalta silmältä vältyttiin, koska nuoria ja kauniita riisihattuja on helppo naurattaa (kysy vaikka Vekeltä). Tällä erää ongelma laukesi kun ikkuna saatiin vihdoin suljettua ja ostarilta löytyi riittävän iso puteli hyönteismyrkkyä. Kansallisen naistenpäivän juhlintojen kunniaksi pukeutuneen kaunottaren asua komisti tyylikkäästi sairaalakäyttöön tarkoitettu kasvosuoja. Ehkäpä jätän naamalle.

Hyönteismyrkyn saamiseksi vaadittiin reissu ostoskeskukseen. Jos se ei ole mieluista Suomessa, niin ei etenkään riisihattujen maassa. Vaikka suosinkin järkevää ajankohtaa (älä koskaan asioi klo.11–14/17->), ei auttanut vitun vertaa. Ostarilla sain pyöritellä silmiäni kun noin 20 riisihattua riehui ja töni toisiaan saadakseen tarjouksessa olleita tuoreita patonkeja. Tyylikkäästi astuin esiin väkijoukon kadottua ja leipuri kaivoi sivupöydältä säästämänsä patongit. Ehkä ne on eläimiä, koska eivät saa valkonaamojen tasoista palvelua. Kassalla ihmiset luonnollisesti jatkoivat tönimistä ja etuilua, ihmettelen tätä käytöstapojen puutetta. Kohokohtana jälleen parkkisetä, joka todella yllättäen yritti vedättää parkkeeraamisesta ylihintaa.

Mutta onhan se kiva, että välillä ketuttaa. Eikä ne ketuta vaan ne riisihatut vaan myös länsimaalaiset tollot (ne etenkin). Onkin tässä ollut jo niin pitkään seesteiset ja hyvät fiilikset, että hieman kontrastia kaivattiin. Jaa niin unohdin mainita, että lälläripyörä teki eilen jännittävät tenät kun ei suostunut sammumaan edes vaikka katkaisin virrat. No akkuhan siinä meni paskaksi, mutta onneksi naapurin Sepin näköinen ja oloinen naureskeleva mekaanikko hoiti uuden 300 000vnd käypähintaan. Nyt kulkee taas mukavasti ja avautumisen jälkeen norsun vitutkin on pyyhitty naamalta pois.

17.10.2011

Vehkeilevät riisihatut ja kommunikaatiokatkokset osa 19287. Polkupyörä, josta on maksettu niin paljon ylihintaa, että oli helpointa lahjoittaa eteenpäin. Yöpykää ihmeessä Sunny Fine Guesthousessa, mistä saatte tarvittaessa allenne Pia -nimisen menopelin. Onneksi mopedikaupat korvasivat menetetyt oravannahat. Kaveri möi skootterinsa toiselle viskipullolla, kun käynnistyksen kanssa oli ongelmia. Minä sain sen käyttööni näin ollen myös edulliseen hintaan, eli toisin sanoen ilmaiseksi. Käytin korjaamolla, mikä kustansi huimaavat 7usd, ja skootteri kulkee kuin unelma. Ajelen sillä siihen saakka kun olen Vietnamissa ja postitan määränpäästä takaisin. Jos pyörä kulkee vielä lähtiessä, niin ehkäpä voin maksaa hieman jotain pientä ylimääräistä. Olisihan se ollut kiva ajella myös rajojen yli, mutta liian useat pikkulinnut laulavat, että suunnitelma oli susi jo syntyessään.

Uusi koti on kuitenkin täydellinen. Kaiken kruunaa hyvällä musiikkimaulla höystetty kämppis, jonka seurassa illat sujuvat rattoisasti. Hyvästä tukikohdasta on helppo ponnistaa myös maailmalle. Perjantaina hyppäsin skootterin selkään ja seurasin sopivasti kotimatkalla ollutta tuttavaa Hoi Aniin. 126km uskomattomia maisemia; valtatietä, pikkuteitä sekä kohokohtana Hai Van pass ja meren ääreltä ponnistava mutkitteleva vuoristotie. Pieniä vesiputouksia, rehevää kasvistoa, upeat merimaisemat ja sumuiset vuoret ilman gorilloja. Arvioitu matka-aika oli 2½h, mutta paria bisseä, kahvia ja kolaa myöhemmin arviolla sai heittää vesilintua.

Aikoinaan Kaakkois-Aasian suurimman sataman omannut Hoi An tarjosi loputtomiin kaunista rantaviivaa, muutoin kaupunki ei juuri sytyttänyt. Liikaa tylsääkin tylsempiä turisteja ja postikorttia varten rakennetut puitteet. Grassland Hotel tarjosi luksusta, tosin hieman tyyriimpään hintaan (8usd/yö). Hotellin ravintolassa en söisi, mutta muutoin ei ole valittamista. Tosin ilman moottoroitua ei kannata yöpyä, koska etäisyyttä ytimeen on hieman enempi. Toisaalta alueen viihtyisin ja kaunein ranta onkin sitten jo lähempänä. Raskaana ollut hotellin respa sai havahtumaan siihen triviaan, että noin 90 % prosentilla tapaamistani vietnamilaisnaisista on pulla uunissa. Jos ei, niin yritys on kova tai tulokset ovat jo valmiina.

Suklaacroisantit pelastivat osaltaan kokemusta, niin tekivät myös satunnaiset paikalliset. Erään ompelimon päivän ensimmäisenä asiakkaana sain käypäsen hinnan ja hyviä ystäviä (paikallisella mittapuulla). Seuraavaksi skootterin perässä istuikin jo vietnamilaisnainen, joka opasti reittejä halvoille markkinoille ja kuiskutteli korvaan paikallisten hintoja. Koska tosiasiahan on, että jos vietnamilainen maksaa tomaattikilosta 6000vnd (ei sekään sitä kyllä niin halvalla saa), niin sinä maksat siitä 50 000vnd. Toisinaan ei auta vaikka olisit itsekin pysyvää kalustoa ja tietäisit mitä maksaa. Seuraavaksi vastassa on vihainen riisihattu, joka huutelee solvauksia kun et luota hänen hintoihinsa. Silloin on syytä siirtyä seuraavalle kulmalle. Sittenhän se onkin vittumaista, kun joku kerrankin on sinua kohtaan rehti ja reilu, jolloin luottoa ei juuri löydy.

Koruliikkeen omistaja kertoi kaupantekijäisiksi tyttärensä avanneen uuden vaateliikkeen. Vietnamissa ei perinteisesti tehdä voittoa liikkeen avajaispäivänä, koska tämä toisi huonoa onnea. Sain siis kivoja vaatteita naurettavaan hintaan sekä erinomaisen palvelun, koska liikkeen ensimmäisenä asiakkaana olin korkeaa eliittiä. Onnea oli matkassa monessa suhteessa. Ensinnäkin voin todeta, että olen edelleen elossa (tiedättehän ne kanttaukset pyhimysvolvolla jne.) Toiseksikin voitin sekä kiinalaiset pokerit että texas holdemit. Ansaitsin monta ilmaista tequilaa sekä ylennyksen makkaraprinsessasta nuudelikuningattareksi.

Sunnuntaina starttasin matkalle hieman pulleamman kassin sekä vatsan kanssa. Ennen lähtöä ompelimon nainen pakkosyötti kotonaan kattilallisen riisiä, jotta jaksaisin varmasti ajaa Hueen saakka. Vaati vielä ilmoittamaan kun pääsen perille, jottei tarvitse huolestua. Aurinkoisten päivien jälkeen Hoi Anissa satoi kaatamalla, joten converset olivat litimärät jo lähtiessä. Da Nangissa vettä oli jo polviin saakka, joten nopeudet eivät olleet päätä huimaavia. Mutta olihan se kivaa, että sai välillä matkustaa myös paatilla.

Alkumatkasta alkoi jo epätoivo hiipiä, koska jos tiedätte kanttaukset, niin tiedätte myös suuntavaiston. Onneksi sain hyvät reittiohjeet viittomilla tunkeuduttuani jonkun kuistille. Hai Van Pass vaihtui Hai Van tunneliin, sillä sunnuntai oli liian hyvä päivä kuolla. Tunneliin pääsi 25 000vnd hintaan, skootteri meni auton lavalle ja nainen bussiin. Sitten köröteltiin. Tunnelista pääsikin kivasti AH1:lle, jonka jälkeen vauhti kiihtyi huomattavasti. Keskinopeus 70km/h, joka oli riittävästi vaatimaan jatkuvia ohituksia. Aurinkolasit olivat pakolliset, jotta näkökyky olisi tallella vielä jatkossakin. Mutta pakko todeta, että kaatosade ja aurinkolasit eivät ole näkyvyyttä ajatellen hyvä yhdistelmä.

Olihan se kuitenkin mahtavaa, ja kuten todettua; olen edelleen elossa. Palattuani paikalliskuppilassa odotti ystävällisiä kasvoja, pizza ja bisse. Sade ei ole loppunut vieläkään ja kaupungin kadut tulvivat. Tämä on sadekausi.