Helvetillinen viimeinen ilta Saigonissa uuden sukupolven riisihatun kanssa, joka haluaisi epätoivoisesti olla jotain muuta kuin riisihattu. En nauti mistään niin paljon, kuin siitä, että joku hyräilee 24/7 Shakiraa. Emotionaaliset hyvästit punaisen paholaisen kanssa, pyörä bussilla takaisin Hueen ja nainen koneeseen. Sivupeili saattoi jäädä käteen. Nanosekunnissa Bangkokiin ja yhtä Kaurismäen kesäteatteriesitystä myöhemmin kohti Delhiä. (Hieman) Ongelmia laukun pudotuksessa, jonka seurauksena juoksut terminaaliin ja privaattikyyti koneeseen.
Traumaattisten Delhin vanhalla lentokentällä vietettyjen transitien jälkeen uusi lentokenttä kera uuden henkilökunnan oli vähintäänkin iloinen yllätys. Onnellisesti kuulun niiden harvojen kansallisuuksien joukkoon, jotka voivat hakea viisumia maahan saapuessaan, joten ensimmäiset 2h kuluivat lentokentällä liikkumislupaa odotellessa. En valita, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni sain Delhin lentokentällä ystävällistä palvelua. Matka jatkui keltamustalla taksilla kohti Rani Baghia ja hostellia. Mahtava kuski, mahtavat jutut (mitään en saanu selvää) ja mahtava kirkkaan sininen karvaliivi.
Mystique Moments ei säväyttänyt esteetikon silmää eikä reppureissaajan rahavyötä, mutta kotoisassa keittiössä vietetyn täyteläisen aamiaisen jälkeen myös seuraavat kaksi yötä oli myyty. Tee maistui kodilta sanoi nostalgikko, hygieniataso miellytti ja yllättäen myös huonetoverit.
Pari päivää vaeltamista Delhin pölyisillä kaduilla ja seisomista ruuhkaisessa metrossa. Higlightit: naisten näennäinen oikeus valita metrovaununsa, tupakkikojut, ei niinkään länsimaalainen Mäkki ja Chicken Maharaja mac, yllättävä mahdollisuus harjoittaa toimivaa ruokajakelua köyhille lapsille, vittumaiset randomkerjäläislapset joille ei mandariinit riitä, tyhjät roskikset, turhan julkiset saniteettitilat, rytmit Jama Masjid moskeijan edustalla, Mandir Marg- Shankar road – Vandemataram Marg –lenkki (mm. The South India Club), riksakyyti takakontissa, Model Townin puistot, appelsiinimehu masalalla, Azadpurin slummi, Pitampuran kadut klo.18 jälkeen, lihavat ja valkoiset naiset, kohmeiset varpaat, hymyilemättömät ihmiset, kekseliäät kodittomat sekä totaalinen ymmärtämättömyys esteettisyyden suhteen.
Kokonaiskuva: tuhottu ja hylätty kaupunki, jonne on satunnaisella valinnalla sijoitettu muutama turhan hieno putiikki sekä moderneja transportaatiovälineitä. Jostain kumman syystä olo on kuitenkin kotoisa, varsin hämmentävä kaupunki.
Metro lentokentälle ja Goan rannoille. Royal Enfield, here I come.
P.S. Ensi kerralla tulen kyllä autolla halki Siperian ja menen ainakin Punjabiin ja Länsi – Bengaliin, sitten Nepaliin Annapurnan rundille; tää reissu on ihan klisee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti