Vehkeilevät riisihatut ja kommunikaatiokatkokset osa 19287. Polkupyörä, josta on maksettu niin paljon ylihintaa, että oli helpointa lahjoittaa eteenpäin. Yöpykää ihmeessä Sunny Fine Guesthousessa, mistä saatte tarvittaessa allenne Pia -nimisen menopelin. Onneksi mopedikaupat korvasivat menetetyt oravannahat. Kaveri möi skootterinsa toiselle viskipullolla, kun käynnistyksen kanssa oli ongelmia. Minä sain sen käyttööni näin ollen myös edulliseen hintaan, eli toisin sanoen ilmaiseksi. Käytin korjaamolla, mikä kustansi huimaavat 7usd, ja skootteri kulkee kuin unelma. Ajelen sillä siihen saakka kun olen Vietnamissa ja postitan määränpäästä takaisin. Jos pyörä kulkee vielä lähtiessä, niin ehkäpä voin maksaa hieman jotain pientä ylimääräistä. Olisihan se ollut kiva ajella myös rajojen yli, mutta liian useat pikkulinnut laulavat, että suunnitelma oli susi jo syntyessään.
Uusi koti on kuitenkin täydellinen. Kaiken kruunaa hyvällä musiikkimaulla höystetty kämppis, jonka seurassa illat sujuvat rattoisasti. Hyvästä tukikohdasta on helppo ponnistaa myös maailmalle. Perjantaina hyppäsin skootterin selkään ja seurasin sopivasti kotimatkalla ollutta tuttavaa Hoi Aniin. 126km uskomattomia maisemia; valtatietä, pikkuteitä sekä kohokohtana Hai Van pass ja meren ääreltä ponnistava mutkitteleva vuoristotie. Pieniä vesiputouksia, rehevää kasvistoa, upeat merimaisemat ja sumuiset vuoret ilman gorilloja. Arvioitu matka-aika oli 2½h, mutta paria bisseä, kahvia ja kolaa myöhemmin arviolla sai heittää vesilintua.
Aikoinaan Kaakkois-Aasian suurimman sataman omannut Hoi An tarjosi loputtomiin kaunista rantaviivaa, muutoin kaupunki ei juuri sytyttänyt. Liikaa tylsääkin tylsempiä turisteja ja postikorttia varten rakennetut puitteet. Grassland Hotel tarjosi luksusta, tosin hieman tyyriimpään hintaan (8usd/yö). Hotellin ravintolassa en söisi, mutta muutoin ei ole valittamista. Tosin ilman moottoroitua ei kannata yöpyä, koska etäisyyttä ytimeen on hieman enempi. Toisaalta alueen viihtyisin ja kaunein ranta onkin sitten jo lähempänä. Raskaana ollut hotellin respa sai havahtumaan siihen triviaan, että noin 90 % prosentilla tapaamistani vietnamilaisnaisista on pulla uunissa. Jos ei, niin yritys on kova tai tulokset ovat jo valmiina.
Suklaacroisantit pelastivat osaltaan kokemusta, niin tekivät myös satunnaiset paikalliset. Erään ompelimon päivän ensimmäisenä asiakkaana sain käypäsen hinnan ja hyviä ystäviä (paikallisella mittapuulla). Seuraavaksi skootterin perässä istuikin jo vietnamilaisnainen, joka opasti reittejä halvoille markkinoille ja kuiskutteli korvaan paikallisten hintoja. Koska tosiasiahan on, että jos vietnamilainen maksaa tomaattikilosta 6000vnd (ei sekään sitä kyllä niin halvalla saa), niin sinä maksat siitä 50 000vnd. Toisinaan ei auta vaikka olisit itsekin pysyvää kalustoa ja tietäisit mitä maksaa. Seuraavaksi vastassa on vihainen riisihattu, joka huutelee solvauksia kun et luota hänen hintoihinsa. Silloin on syytä siirtyä seuraavalle kulmalle. Sittenhän se onkin vittumaista, kun joku kerrankin on sinua kohtaan rehti ja reilu, jolloin luottoa ei juuri löydy.
Koruliikkeen omistaja kertoi kaupantekijäisiksi tyttärensä avanneen uuden vaateliikkeen. Vietnamissa ei perinteisesti tehdä voittoa liikkeen avajaispäivänä, koska tämä toisi huonoa onnea. Sain siis kivoja vaatteita naurettavaan hintaan sekä erinomaisen palvelun, koska liikkeen ensimmäisenä asiakkaana olin korkeaa eliittiä. Onnea oli matkassa monessa suhteessa. Ensinnäkin voin todeta, että olen edelleen elossa (tiedättehän ne kanttaukset pyhimysvolvolla jne.) Toiseksikin voitin sekä kiinalaiset pokerit että texas holdemit. Ansaitsin monta ilmaista tequilaa sekä ylennyksen makkaraprinsessasta nuudelikuningattareksi.
Sunnuntaina starttasin matkalle hieman pulleamman kassin sekä vatsan kanssa. Ennen lähtöä ompelimon nainen pakkosyötti kotonaan kattilallisen riisiä, jotta jaksaisin varmasti ajaa Hueen saakka. Vaati vielä ilmoittamaan kun pääsen perille, jottei tarvitse huolestua. Aurinkoisten päivien jälkeen Hoi Anissa satoi kaatamalla, joten converset olivat litimärät jo lähtiessä. Da Nangissa vettä oli jo polviin saakka, joten nopeudet eivät olleet päätä huimaavia. Mutta olihan se kivaa, että sai välillä matkustaa myös paatilla.
Alkumatkasta alkoi jo epätoivo hiipiä, koska jos tiedätte kanttaukset, niin tiedätte myös suuntavaiston. Onneksi sain hyvät reittiohjeet viittomilla tunkeuduttuani jonkun kuistille. Hai Van Pass vaihtui Hai Van tunneliin, sillä sunnuntai oli liian hyvä päivä kuolla. Tunneliin pääsi 25 000vnd hintaan, skootteri meni auton lavalle ja nainen bussiin. Sitten köröteltiin. Tunnelista pääsikin kivasti AH1:lle, jonka jälkeen vauhti kiihtyi huomattavasti. Keskinopeus 70km/h, joka oli riittävästi vaatimaan jatkuvia ohituksia. Aurinkolasit olivat pakolliset, jotta näkökyky olisi tallella vielä jatkossakin. Mutta pakko todeta, että kaatosade ja aurinkolasit eivät ole näkyvyyttä ajatellen hyvä yhdistelmä.
Olihan se kuitenkin mahtavaa, ja kuten todettua; olen edelleen elossa. Palattuani paikalliskuppilassa odotti ystävällisiä kasvoja, pizza ja bisse. Sade ei ole loppunut vieläkään ja kaupungin kadut tulvivat. Tämä on sadekausi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti