2.6.2012

Toinen käski käydä Kroatian rannikolla, joten meninpä sinnekin. Reitti kulki Kosovon ja Montenegron kautta, sillä Albaniassa on huhujen mukaan paskat tiet. Kosovo tuli kalliiksi kun green card ei kelvannut, joten jouduin pulittamaan vakuutuksesta synkät 30e. Tulipahan heitettyä aamulenkki maattia etsiskellessä. Samoilla rahoilla ja vauhdeilla kävin Pristinassa ihailemassa kauniita ihmisiä kera teekupposen. Tullimies lupasi, että koko maa on täynnä myös kaunista luontoa, mutta sitä näkyi vähemmän. Propsit kuitenkin vieraanvaraisuudesta!

Tie Montenegroon oli mutkainen ja vihreä kuin Ho Chi Minh highway konsanaan. Pirkko ja Teuvo olivat tyytyväisiä, mutta Garnu olisi ilmeisesti tyytynyt vähempäänkin. Sama meno jatkui myös rajan toisella puolella, mutta maisemien perusteella luulin olevani hetken vuoristoisessa Suomessa. Hetkellisen Skandinaviakatsauksen jälkeen olimme turvallisesti takaisin jossain Itä- ja Keski-Euroopan sulavassa välimaastossa. Jos ei jo Makedonian kohdalla siirrytty länsieurooppalaiseen idylliin, niin nyt viimeistään. Tie Podricaan oli todellinen vuoristotiebongarin paratiisi; siellä oli kaikkea mitä luonto parhaimmillaan tarjoaa. Kosovon tullimies ihmetteli miksi matkustan yksin, mutta tuulelta vastauksen sain: lahje ylhäällä, radiossa pretty woman, nämä maisemat ja ilman kompromisseja. Loppumatkassakaan ei ollut valittamista; oikealla puolella vuoristo ja vasemmalla meri. Päivän viimeisenä kohokohtana pikainen lauttamatka pimeyden verhotessa maisemien aarreaittaa.

Ja niin päästiin kuin päästiin päivän tavoitteeseen ja viimeisen tarvittavan rajan yli. Kroatialaiset tietyömiehet tuhrivat pilven hopeiset reunukset toviksi, mutta lopulta paastosta nälkiintynyt ja auringosta hiostunut Pirkko pääsi piiloutumaan pakun perukoille, kunnes auringon säteet löivät merenpintaan liian kirkkaina.