Varsin jännittävää tämä oleminen, kun mikään ei ole pakko. Kohta ehkä, mutta ei nyt; ja sittenkin vaan vähän. Kerrankin on ehtinyt kävellä ristiin rastiin ilman sen suurempaa päämäärää. Istahtaa järven rannalle juoman lattea. Keskustella ihmisten kanssa silloin kun huvittaa. Olla hiljaa jos tuntuu siltä.
Ho Chi Minhin mausoleumi, Leninin patsas (huom. ei puisto), Hoan Kiemin järvi, vanha kaupunki ja vesinukketeatteri on puserrettu läpi. Mitään sen kummempia elämyksiä en irti saanut. Vesinukketeatteriin toisin rakkaat lapsoset, mutta itselleni se ei toiminut samalla teholla kuin Sirkus Finlandia. Perinteinen vietnamilainen näppäiltävä jousisoitin dan bau tosin pysäytti soinnillaan.
Mikä teki vaikutuksen? Naurettavin postitoimisto, jota olen koskaan nähnyt. Ihmiset, joita ei voisi vähempää kiinnostaa oletko länsimaalainen tai ostatko heiltä jotain. Yllättävä rehellisyys epäluulon hetkillä. Kaaoksen hallinta. Kasettisoittimella varustettu polkupyörä. Sulkapallon pelaaminen keskellä jalkakäytävää. Voimistelevat mummot. Muutoin niin käyttämättömät jalkakäytävät. Jääkylmä kahvi. Mm. Hong Han katua reunustavat maalaukset. Hyvät keitot. Käsittämätön kyky syödä paikallisia ruokia ilman, että tekee itsestään pellen. Turhan haitekki infopiste turisteille. Ihmiset, jotka haluavat liimata kenkäsi. Pöydät, joihin haluaisit istua. Tuolit, joissa istuessasi tunnet itsesi idiootiksi.
Ja harjoitusta vaatii: puikottelu, taloushallinto, kertakäyttökodakit sekä suunnistaminen ilman karttaa ja kielitaitoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti